Harkkavieroitusta ja jouluhässäkää

Nyt on harjoittelua jäljellä enää kaksi vuoroa! Ikävä tulee koko synnytysvuodeosastoa - se on niin miun paikka. Jäisin sinne vaikka kuinka pitkäksi aikaa... Toisaalta on myös kiva palata kouluun joulun jälkeen, kun suuntaavat opinnot alkavat. Edessä siis viiden(?) viikon tiukka teoriarupeama ja sitten naistentautien osastolle taas harjoitteluun helmikuussa. Sen jälkeen jälleen luvassa teoriaa, sitten useamman viikon loma ja keväällä taas pidempi harjoittelu.

Nuo teoriarupeamat kyllä kiinnostavat kerrankin yhtä paljon kuin edessä olevat harjoittelut (ehkä jopa enemmän kuin tuo naistentautien harkka). Kerrankin tietää että edessä on vain ja ainoastaan tiukkaa opiskelua oman varsinaisen alan aiheista, eikä tarvitse puolinukuksissa koittaa kuunnella yhdentekeviä tärkeitä ja tylsiä opettavaisia luentoja esimerkiksi geriatriasta (vanhuksia), sisätaudeista tai inkontinenssista. Kyllä, tiedän että myös nuo asiat ovat tärkeitä, sairaanhoitajan kuuluu ne hallita ja osa niistä liittyy jotenkin myös kätilön työhön. Suoraan sanottuna en kuitenkaan aio enkä halua työskennellä sairaanhoitajana kuin äärimmäisen pakon edessä, sillä minusta tulee kätilö ja sitä varten tässä koulussa jaksan kököttää. Lisäksi vasta nyt, kun näen konkreettisesti kuinka monet aiemmin opetellut asiat liittyvät kätilön työhön, jaksan oikeasti kiinnostua niistä, ja hyötyisin niistä luennoista nyt aika paljon enemmän kuin vuosi-pari sitten, jolloin en jaksanut kuolemaksenikaan ymmärtää miksi näitä asioita on jauhettava. Kyllähän inkontinenssi, haavanhoito ja vaikkapa masennusläkkeet ovat asioita, jotka tulevat eteen kätilöllekin usein. Miksei meitä motivoitu vuosi sitten kertomalla tätä?

Joka tapauksessa nykyisestä harjoittelupaikastani olen nauttinut, oppinut ja saanut irti enemmän kuin koskaan kouluaikanani, ehkä enemmän kuin koko elämäni aikana olen neljässä viikossa oppinut. Aika on käytetty tehokkaasti ja kyllä vain, harjoittelun tavoitteet ovat täyttyneet ja koen, että lapsivuoteisen naisen ja vastasyntyneen lapsen hoitotyön perusasiat ovat minulla vahvasti hallussa kaikkine tasoineen. Vauvoja tulee ikävä, mutta oikeasti myös äitejä - koen puhdasta iloa aina onnistuessani hyvin ohjauksessa, nähdessäni vanhempien ja vauvan välisen suhteen kehittyvän jo lyhyenä sairaalassaoloaikana ja kotiuttaessani perheen, jonka vahvasti uskon selviytyvän hienosti kotona vauva-arjessa. Tunnen riemua huomatessani, kuinka paljon hyvää voin tehdä laittaessani koko persoonani peliin työskennessäni: kuinka paljon pienet asiat merkitsevät, kuinka hymyllä voi pelastaa jonkun päivän ja kuinka rehellinen kehu kohottaa itsetuntoa.

Tämä taisi olla sitä paljon puhuttua ammatillista kasvua. ... :>



Kaiken harkkakiireen keskellä en ole ehtinyt keskittyä jouluun paljoakaan, mikä on sopinut mainiosti. Asuntoa siivoilin pikkuhiljaa huone kerrallaan parin viikon ajan, kunnes pikkujouluillan aamuna (vapaalla) rykäisin loppukirin, imuroin&pyyhin koko kämpän ja ripustin jouluverhot sekä asiaankuuluvia härpäkkeitä koristeita ympäri taloa. Nyt olen onnistunut pitämään siivotut paikat myös puhtaina, ja jouluisessa kodissa on kiva olla kun pääsee töistä :) Joululahjoja en tänä vuonna ostanut hiljalleen tissutellen pitkin syksyä kuten ennen, vaan kypsyttelin niitä vain ajatusten tasolla viime tippaan, kunnes tänään ostin kaiken yhdellä rykäisyllä tarkan listan kanssa. Aikaa kului silti parisen tuntia, mutta olin tyytyväinen: entisen päämäärättömän kaupoissa harhailun sijaan poimin ideat lahjojensaajilta itseltään yhdistettynä mainoslehtisten kiivaaseen selailuun, ja kun viimein ryhdyin itse toimeen, tarvitsi lahjat vain "käydä hakemassa". Aika toimiva konsepti!

Ainoa siivousta kaipaava paikka talossa jäljellä on oma työpöytäni laatikoineen, papereineen ja päällysineen. Nyt taidan kuitenkin läväyttää Dexterin ruudulle pyörimään ja lämmittää glögiä, pöydän ehtinee siivota joskus toistekin. Tänään on jo joulushoppailtu, se saa riittää! Jälkihuomautus: meillä ei berliininshoppailuista johtuen osteta tänä jouluna tässä liitossa keskinäisiä joululahjoja ollenkaan - miten ihanan vapauttavaa! Siispä lahjat ostettiin vain muulle perheelle.

P.S. Hassu pikkujuttu - olen ruvennut vahingossa "siviilissä"" eli vapaallakin kysymään ihmisiltä keskustelun päätteeksi "onko kaikki muuten hyvin?". Tämä on kirvoittanut jonkin verran kummaksuvia katseita, mutta onneksi ihmiset ovat ymmärtäväisiä. En sentään ole tivannut vielä keltään, tarvitsevatko kipulääkettä/kuinka rinnat voivat/millaista vuoto on. :D siitä saattaisi joku jo loukkaantuakin.

Verta, hikeä ja kyyneleitä

Nyt kun ensimmäinen puolikas eli 2 viikkoa on mennyt harjoittelusta, on tässä vaiheessa pakko tilittää vähän tuntemuksia taas rakkaalle ystävälleni Inter Netille. Erityisesti tilitettävää on viimeisten kahden viikon ensimmäisestä kahdesta päivästä eli eilisestä ja tästä päivästä, koska ne olivat jokseenkin erilaisia kuin koko muu harkka.
Ensinnäkin viihdyn koko ajan paremmin synnytysvuodeosastolla, se on niin mun paikka - ehkä jopa enemmän kuin synnytyssali? Saa nähdä kunhan pääsen jälkimmäiseen tutustumaan pidemmäksi aikaa ensi syksynä. Joka tapauksessa ammattitaito tuntuu karttuvan päivä päivältä, asiat alkaa jäädä päähän enkä tarvitse enää ohjaajaa joka pikku jutussa. Osaan jo hienosti ottaa potilaan vastaan, kartoittaa tulotilanteen, laittaa paperit ja tiedot koneella kuntoon ja lähteä laatimaan hoitosuunnitelmaa potilaille. Vastasyntyneitä käsittelen jo lähes yhtä varmasti kuin autoa (liukkailla ja ruuhka-aikaan esiintyy edelleen pientä epävarmuutta ja turhautumista, muuten sujuu hyvin) ja äitejä osaan lähestyä koko ajan paremmin. Ammatillista kasvua kasaantuu harteille siis hurjempaa vauhtia kuin kolaamatonta lunta meidän etupihalle. Eilen koko arsenaali pääsi käyttöön kun jouduin etsimään iltavuorossa itselleni satunnaisen ohjaajan, ja satuin valitsemaan huonosti.

Lentäjäkoulutuksen pääsyvaatimuksena on sosiaalinen taitavuus ja kyky työskennellä kenen tahansa kanssa täysillä henkilökemioista huolimatta. Minusta se kuuluisi pääsyvaatimuksena meidänkin alalle, ja onneksi kaikki opiskelijakollegat täyttävät nämä salaiset laatuvaatimukseni :D Eilisiltainen ohjaajani ei sen sijaan tuntunut tätä sisäistäneen. Kätilönä hän oli toki hyvä ja pätevä, mutta ohjaustaidon puute onnistui himmentämään sitäkin. Vaikka yritin heti vuoron alusta kasvattaa itselleni tuhat tuntosarvea päähän, jotenkin onnistuin ärsyttämään ohjaajani jotakuinkin kaikella mitä tein. Jos kysyin, kysyin tyhmiä, jos en kysynyt, olin tyhmä kun en kysynyt tarpeeksi. Asiat tein tietenkin väärin ja palkaksi sain ivallisen tai joskus jopa veemäisen tekohymyn. Itsellä oli itsekuri -ja hillintä kovalla koitoksella, mutta ylpeänä itsestäni voin kertoa, että hermot pitivät ja työskentelin mielestäni oikein ammattitaitoisesti koko iltavuoron ohjaajasta huolimatta, tosin täyttä osaamistani en oikein päässyt näyttämään, olisin pystynyt parempaankin. Asiallisesti kuitenkin hoidin vuoron loppuun ja totesin oppineeni tästäkin jotain. Harmillista tapauksessa on se, että tässä selkeni myös raadollisesti kuinka pienistä asioista meidän, tulevien ammattilaisten osaaminen ja oppiminen on kiinni - ohjaaja ratkaisee paljon. Tämän kyseisen henkilön ohjauksessa alusta asti olleena en luultavasti osaisi puoliakaan siitä mitä nyt, ja ammatillisen kasvun sekä ammattitaidon karttumisen olisi voinut unohtaa kokonaan.
Itse pohdin kovasti vielä sitäkin, olisiko meillä menneet vain henkilökemiat ristiin, mutta sain vahvistusta aavistuksilleni kun menin loppuillasta vastaamaan kutsuun huoneesta, johon en illan aikana ollut juuri ehtinyt astua omien potilaideni hoitamiselta. Viiden minuutin ystävällisen juttelun jälkeen kummatkin huoneen äidit itkien tilittivät sitä kuinka vihasivat hirveää tylyä iltavuoron kätilöä ja toivoivat kovasti mukavampaa yöksi. Raportilla ohjaajani sitten totesi yökölle että "nämä äidit ovat vähän herkällä mielellä vauvan bilihoitojen takia". Kappas, kun kerran pistit sen merkille, niin et sitten kuitenkaan ammattilaisena viitsinyt käyttäytyä hienotunteisesti? Hän oli äitien kertoman mukaan käyttäytynyt tylysti koko illan ja vastaillut kysymyksiinkin kumman nuivasti, ikäänkuin se nyt ei edes kuuluisi tähän työhön.. Onneksi nämä äidit saivat hyvän yökön jolle ilomielin luovutin heidät, ja kävin vielä tänään kurkkaamassa huoneessa, niin paremmalla mielellä olivat ja kotiin lähdössä.

Tänään pääsin sitten ensimmäistä kertaa tutustumaan synnytyssaliin, jiihaa! Kuten minut henkilökohtaisesti tuntevat tietävät, kaikki ällöt eritteet ovat aina olleet sydäntäni lähellä.. ei vaan. Kaikenmoisia eritteitä kyllä näkyi, ja ihan vain leuhkiakseni mainitsen, että pääsin aamun aikana näkemään uudelleensynnyttäjän pikaisen kolmen työnnön synnytyksen, ensisynnyttäjän imukuppisynnytyksen ja vielä siihen päälle seurasin olan yli, kun vuoden edellä oleva kätilöopiskelija pääsi ompelemaan ensimmäisen episiotomiansa. Tehokas aamu siis! Salin puolella työskentely oli jotenkin samaan aikaan vähemmän ja enemmän dramaattista kuin etukäteen osasin ajatella. Itse työskentely oli paljon vähemmän dramaattista, mutta eritteitä ja muuta sotkua tuli enemmän kuin tajusinkaan. Yllättävän paljon oli myös laitteilla ja väleineillä hifistelyä :D Huoneet oli kuitenkin kivempia kuin kuvittelin, ehkä voisin sittenkin harkita synnyttäväni Keski-Suomessa. Jos siis pääsisin heti ykköspäivänä kotiin lysynä, tietenkin. :) Hurjan jännä päivä kaikkinensa ja sen jälkeen olinkin aivan lopussa. Jaksoin silti käydä ostamassa Anttilasta punaisen kaitaliinan, että tuntuis enemmän joululta. Ja Tiimarista kynttilöitä. Nyt jaksan taas kaamoksen yli :>

P.S. En juurikaan ole iltavuoroihminen, ja yli kaiken vihaan illasta aamuun siirtymistä. Eilinen vuoro oli ilta ja tämänpäiväinen aamu, mikä olisi aiheuttanut suurta ärtymystä ellei olisi ollut kahta näin.. erilaista vuoroa kuin normaalisti. Kuitenkaan en osannut nukkua yöllä ja näin kammottavia työpainajaisia.. En tykkää. Ainut miinuspuoli mitä olen tästä työstä löytänyt :D

P.P.S. Yritin pitää eritteiden määrän tekstissä vähäisenä kunnioituksesta herkkävatsaisia lukijoita kohtaan. Toivottavasti onnistuin.

Smile like you mean it - harkka-asiaa

Nyt kun perhehoitotyön 4 viikon harjoittelusta on ensimmäinen vilahtanut ohi, on pakko alkaa purkaa tuntojaan. Olen koko viikon paahtanut harjoittelussa, tehnyt aamua ja yötä ja huomenna on ensimmäinen oikea vapaapäivä, eikä tilaisuutta tilitykseen kenellekään oikealle ihmiselle ole oikein vielä tarjoutunut.. siispä. Selvennyksesi vielä, että harjoittelu kuuluu sairaanhoitaja-opintojen puolelle mutta kätilöopiskelijat suorittavat sen synnytysvuodeosastolla, jossa minäkin olen siis nyt viikon luuhannut.

Ensimmäiseksi on sanottava, että nautin enemmän kuin etukäteen arvasinkaan. Seuraavaksi on pakko kertoa, että svo- työskentely nousi heti hyväksi kakkoseksi vanhan salikätilö- haaveeni rinnalla. Voisin rehellisesti sanoen tehdä tätä työkseni ihan oikeasti. Mikä ihana tunne!

Harkkapaikan osasto on jaettu kahteen käytävään, joista toisessa on riskiraskauksien seuranta ja toisessa synnyttäneet äidit vauvoineen tai ilman. Itse olen synnyttäneiden käytävällä harjoittelussa, lisäksi suunnittelen änkeäväni ensi viikolla saliin seuraamaan synnytyksiä (meille on luvattu yhden päivän tutustumiskäynti synnytyssalin puolelle). Heti alkuun arvostelen svo:n huoneita, jotka ovat kahta lukuunottamatta kahden hengen huoneita ja järkyttävän pieniä. Muutamaan neliöön on tungettu sänky, yöpöytä, yöpöytä, sänky, verho pöytien välissä ja vauvan kopan on tarkoitus mahtua sängyn viereen. Hoitopöytä on yhteinen ja se nostetaan tilaa viemästä seinää vasten aina kun sitä ei tarvita. Itseä hirvittää ajatuskin, että joutuisi sellaiseen koppiin opettelemaan vauvanhoitoa ja äitiyttä. En ihmettele, että iso osa äideistä on innokkaasti lähdössä kotiin heti kun lupa heltiää.. Itse en aio ikinäikinäikinä tulla Keski-Suomeen synnyttämään omia lapsiani. Ennemmin muutan vaikka tilapäisesti Helsinkiin tai lähden Berliinin johonkin Geburtshausiin pukertamaan tenavaa ulos.
Selkäpiitä karmi myös eräänä päivänä tilanne, jossa salista oltiin tuomassa synnyttäjää osastolle ja kysyivät mihin huoneeseen laitetaan - eräs kätilöistä päätti asian ja ilmoitti huoneeksi huoneen, jossa oli jo yksi äiti vauvoineen. Kun ääneen ihmettelin, miksei tulokasta laitettu tyhjillään olevaan huoneeseen, kätilö kertoi "säästävänsä askeliaan" - sekä uusi äiti että huoneessa ennestään oleva kun olivat hänen hoidossaan, ja tyhjillään oleva huone aivan toisessa päässä osastoa.

Osaston kätilöt ovat ihania, kaikki omanlaisiansa persoonia mutta ehdottoman hyviä, joskin ylityöllistettyjä hoitajia. Aamuvuorossa ei usein tahdo aika riittää kirjaamiseen eikä äitien, varsinkaan ensisynnyttäjien eli ensareiden kunnolliseen ohjeistamiseen. Opiskelijana otan sitten itse vahingon takaisin ja istun tuntitolkulla juttelemassa niiden äitien kanssa, jotka haluavat tai tarvitsevat lisäohjausta. Varsinkin yövuorot ovat osoittautuneet käteviksi, kun väsyneet äidit heittävät kainouden nurkkaan ja sanovat suoraan, etteivät ole saaneet riittävästi tukea. Kätilöt tekevät kyllä parhaansa, mutta aivan liian usein kaikilla on liian monta äitiä ja vauvaa hoidettavana yhtä aikaa..

Harjoittelussa olen päässyt heti ensimmäisestä päivästä lähtien hoitamaan sekä äitejä että vauvoja. Vauvojen pesua, vaipanvaihtoa ja muuta hoitamista on kyllä kuivaharjoiteltu koulussa nukeilla, mutta voi, miten erilaista se on oikeiden vastasyntyneiden kanssa! Miten epävarma olo itsellä oli ensimmäisenä päivänä, kun nosti päivän vanhan pienen syliin vaipanvaihtoa varten, ja miten helpolta se nyt viiden vuoron jälkeen tuntuu! Jo kolmantena päivänä vauvahommat sujuivat niin hyvin, että neuvoin jo yhtä ensisynnyttäjää vauvan hoidossa. Oli ylpeä olo :) Äitien kohdalla olen päässyt painelemaan ja tunnustelemaan kohtuja, tarkistamaan ompeleita ja haavoja sekä kyselemään vuoto- ja rinta-asioita.. henkistä puolta unohtamatta, kuten jo ehdinkin mainita. Ekassa yövuorossa taisin istua yhteensä pari tuntia tukemassa erästä ensisynnyttäjä-äitiä imetysasioissa. Kaikki nämä asiat tuntuvat ja ovat tuntuneet alusta lähtien niin omilta, niin juuri siltä mitä olen toivonutkin ja mitä olen opiskelemaan lähtenytkin. Koskaan ei ole ollut harjoittelussa alusta asti näin hyvä fiilis.
Facebookissa on ollut pakko hehkuttaa joka päivä vauvajutuilla, kun itsellä on niin hyvä olo, että joka vuoroon lähtee innokkaasta ja vuorosta ei tekisi mieli poistua ollenkaan. Jos työt loppuu varttia ennen kuin työaika, maleksin vielä osastolla ja keksin tikusta asiaa ja juttelen muiden kanssa ja autan kaikin tavoin siihen asti, että työaika on mennyt jo hieman ylitsekin ja on pakko repiä itsensä irti ja laahustaa pukukopeille.

Vauvat vaan on niin tuoksuvia. Ja pieniä. Ja suloisia. Ja huutavia, haisevia ja hankalia, ja silti vastustamattomia. Onneksi oma vauvakuume on kuitenkin yllättäen laskenut, kun on jotenkin konkretisoitunut itselle miten kauan aikaa ja tiiviisti lapsi sitoo äitiään (niinhän on tietenkin tarkoituskin). Babysittasin entisen au pair- äidin 9kk ikäistä tyttövauvaa ja vielä senkin ikäinen on aivan kiinni hoitajassaan, puhumattakaan vastasyntyneestä. Oma vapaudenkaipuu on siis nostanut päätään: vaikka ehdottomasti ja aivan takuulla tahdon itsellenikin tuollaisen tuoksuvan haisevan pienen kippurajalkanyytin ja takuulla tahdon sen ennenkuin täytän 30, niin muutamaan vuoteen ei sellaisen tekemiseen ole vielä kuitenkaan kovaa hinkua. Jos saan pitää itseni vielä hieman pidempään itsenäni enkä pelkkänä tissieläimenä, niin myöhemmin voin ilomielin vaihtaa vapauteni symbioosiin pienen ihmisenalun kanssa. Ja toisten vauvojen hoitaminen helpottaa onneksi myös :)

Reissujuttuja

Kirjoittaminen jäi sitten kuitenkin reissun aikana, mikä ei kylläkään ollut mikään yllätys. Kivoja juttujakin tapahtui, mutta muuten oli aika rauhallinen reissu, ehkä vähän turhankin. Odotin ehkä vähän enemmän, ja Berliini oli muuttunut jonkin verran, kuten myös minä.

Alisen kanssa treffattiin Schönhauser Alleella ja käytiin shoppailemassa ja syömässä :)

©Alise

Löysin viimeinkin yhdet kengät ja Alisen ansiosta myös farkkulegginsit, samanlaiset jotka hänkin osti. Enemmän kuvia päivästä löytyykin Alisen blogista. Mukavaa oli :)

Ja kun suomalaiset tapaavat Berliinissä, olut kuuluu tietenkin asiaan!

Berliinissä vietettin myös 11.11 berliininmunkki- päivää, jota paikalliset kutsuvat Pfannkuchentagiksi (koska berliiniläiset eivät nimitä munkkejaan berliininmunkeiksi :). Traditiolla näyttäisi olevan jokin yhteys laskiaiseen ja se on ilmeisesti alunperin lähtöisin Briteistä. Joka tapauksessa munkkipäivänä eli 11.11 kuuluu klo 11.11 syödä berliininmunkkia ja juhlia hiukkasen :D Perheellä, jossa olin vieraana, on oma firma, jossa työt keskeytettiin tuohon aikaan ja syötiin etukäteen tilattuja munkkeja kahvin tai teen kera, mutta muutoin asiaa ei juurikaan juhlittu. Hupaisa juhla kuitenkin.

Pfannkuchentag

Yhtenä perjantaina lähdettiin Alisen luokse kortinpeluu- ja pullonkallistuspuuhiin. Ilta kului niin vauhdilla, että aiottu klubillelähtö venyi puoli kahteen (tämä ei Berliinissä ole vielä lainkaan tavaton aika lähteä klubille, kun iso osa niistä on pitkälle aamuun auki). Minulta ja mieheltä loppui kuitenkin kisakunto, kun aamulla oltiin herätty ennen seitsemää ja alkoholi+väsymys tekivät tehtävänsä. Niinpä lähdettiin taivaltamaan tuskaista tietä kotiin, meiltä taisi mennä julkisilla+autolla yhteensä melkein tunti ennenkuin päästiin kotiin ja ulkona oli helvetillisen kylmä. Alise jatkoi vielä baanalle ja kertoi myöhemmin jonottaneensa muutaman tunnin klubille, jonka jälkeen poke oli laittanut ovet kiinni ja häipynyt.. Siinä vaiheessa olimme hyvin tyytyväisiä siitä ettemme lähteneet jonoon nukkumaan.

Loppuloma sujuikin shoppailun merkeissä. Lopulta mukaan tarttui useita paitoja, kahdet oikeat farkut, kahdet farkkulegginsit, kahdet syyssään kengät ja yhdet talvisaappaat, bilehame- ja paita sekä elektroniikkaa, johon lukeutui mm. vaaka, uusi kamera ja kaiutinsarja. Nyt ei tarvitse sitten ostaa yhtään mitään pitkään aikaan, ja miä en tartte kyllä joululahjojakaan tänä vuonna!

Lentoa edeltävänä iltana oli tarkoitus vielä suunnata Alisen ja Mikon luo kotibileisiin, mutta pakkaaminen venyi puoleenyöhön ja kentällä oli oltava aamulla ennen seitsemää, joten tämä tapahtuma oli valitettavasti jätettävä väliin. Pakkaaminen oli operaatio sinänsä ja kaikki ei mahtunutkaan laukkuun. Lisäksi Aldista ostettu kenkäteline oli jätettävä kentälle (oli siis osissa), kun tiukkapipoinen AirBerlinin työntekijä nipotti 1,5 lisäkilosta. Lentomatkustajat pitäkää varanne, kilon tai parinkin ylityksissä ollaan nykyään tiukkoina! :( Toista se oli ennen..

Lento sujui hyvin, näkymät pilvien päällä oli mahtavat. :) Uusi kamera jäi valitettavasti vielä miehelle joka tuo sen tullessaan, sillä olisi varmaan saanut vielä mahtavampia kuvia pilvien päältä..

If there's heaven, this must be it

Suomessa olikin sitten kotoisen viluista eli p*rkeleen kylmä. Jo Vantaalla piti täristä lämpimissä talvisaappaissa mutta ohuissa legginseissä, onneksi sain tädiltä lainaan talvivaatteita sen vuorokauden ajaksi kun toivuin matkasta hänen perheensä luona. Sunnuntaina sitten junalla Jyväskylään (yllätävää: ilman viivytyksiä), jossa oli vielä kylmempää ja lumisempaa.

Hyvä reissu, etenkin ostosten osalta (jälkeenpäin ihmettelen kuinka jaksoin, kiersin nimittäin 5-6 suurta ostoskeskusta läpikotaisin, ja löysin vieläpä siihen nähden melkoisen vähän tavaraa mukaani). Seuraava kerta tulee kyllä, mutta silloin viivyn lyhyemmän aikaa, majoitun hostelliin, shoppaan vähemmän ja käytän vähän enemmän aikaa Berliiniin itseensä. Oli sentään hyvä palata juurilleen ja huomata kasvaneensa eteenpäin siitä mistä on lähtenyt.

Pikapika

Oma kone ei edelleenkään toiminnassa, joten pikapäivitystä koulun koneelta:

Tällaista täällä tänään.

Vihdoin Berliinissä!

Noniin, jälleen on tullut aika muistaa että blogi on olemassa, sikäli kun se ihmisiä kiinnostaa, ja rustailla ajatuksia meneillään olevasta syksystä ja matkasta.
Jälkihuomautus: huomaan tilittäneeni aikalailla pelkästä loman alusta jo, joten joita kiinnostaa vain Berliiniosio, voivat hypätä suoraan kappaleeseen 6. 

Osa 1: Koulu. 
Edellinen koulujakso loppui tasan kaksi viikkoa sitten lasten ja nuorten hoitotyön verkkotenttiin, josta ropsahti nelonen, samoin kuin koko kurssista. (Heti samana päivänä rakas uskonnontunninkamu tuli vierailulle ja vietimme hyvin puheliaat kaksi päivää. Lauantaina käytiin pelaamassa bilistä ja syömässä hyvää ruokaa Foodissa, ja saimme myös hienon Jyväskylä- turistikierroksen, jonka kruunasi Kuokkalan vesitorni pimeällä.)
Olin jakson loputtua aika tyytyväinen mutta melko hämmentynyt. Tuntui ettei meille taaskaan opetettu puoliakaan niistä asioista joita olisi pitänyt, kaikki piti lopulta lukea itse kirjasta eikä päähän tahtonut jäädä muuta kuin äitiyshoitotyön osuudet, jotka kiinnostavat hurjasti jo ammatin puolesta. Suuntaavien opintojen infotilaisuus oli huippu ja tarpeellinen, antoi paljon osviittaa tulevasta (siitä ehkä oma postaus jos jaksan) ja pääsin myös näkemään muita kätilöitä, joiden kanssa tullaan opiskelemaan tiiviisti seuraavat kaksi vuotta. :)

Osa 2: Viiden viikon loma alkaa.
Ensimmäinen viidestä lomaviikosta meni leppoisasti Diana Gabaldonin uusinta kirjaa (Luiden kaiku) lukiessa, oppari-haastattelua litteroidessa sekä siivotessa. Ensiksi mainittu kirja oli taas Gabaldonin parasta antia pitkään aikaan, mutta loppui kovin epäreilusti kesken - kirjassa kuljetettiin 3-4 tarinaa yhtä aikaa ja kaikki jätettiin yhtä jännittävään kohtaan kuin Kauniit ja Rohkeat konsanaan. Seuraavaa kirjaa odotellessa! Haastattelun litterointi puolestaan on yhtä tuskaa, kun kymmeneen minuuttiin haastattelua saa käyttää melkein puoli tuntia aikaa. Päätin pitää loman lomana ja niinpä sain tunnin ja vartin haastattelusta litteroitua noin vartin ensimmäisen viikon aikana :D Siivoamisen suhteen tavoitteet jäi saavuttamatta, sain kyllä vaatekaapit ja eteisen kaapit täysin siivottua mutta keittiön komero ja koulupöytä jäivät odottamaan uutta inspiraatiota.. no, loma on sentään loma joten ei kai itseltään voi liikaa vaatiakkaan. Velipoika tuli tosiaan myös käymään loman alussa, kokkailtiin, katsottiin leffoja ja saunottiin. Laatuaikaa :) Kiva kun toinen asuu niin lähellä että ehtii/viitsii/jaksaa käydä usein käymässä.

Ensimmäisen lomaviikon lopulla veli veikkonen piti myös maisteriksivalmistujaisjuhlat kavereilleen eli kosteat bileet, jotka sisälsivät Dr. Flaming Peppereitä mutta yllättäen ei lainkaan Guitar Heroa. Itse olen koittanut pitää kohtuutta mukana alkoholinkäytössä sen jälkeen kun innostuin alkusyksystä punaviinistä ja join sitä tolkuttomia määriä, joten oli mukava kerrankin seurata bilekansan pöllöilyä vain lievässä pienessä sievässä. Hyvät bileet kuitenkin! Porukka päätti ennen puoltayötä lähteä baariin, mutta jalkaisin/pyörällä liikenteessä olevasta väestä suurin osa hävisi Kuokkalan sillan paikkeilla, joten päätettii Tiian kanssa lähteä baarin sijasta kotiin. Kotimatkalla oli toki poikettava Tiian luona teellä, joten lopulta selvisin itse kotiin noin neljän kieppeillä. Silloin oli aivan lämmintä, hiljaista ja pimeää, mutta kolme tuntia myöhemmin kun heräsin ehtiäkseni yhdeksän bussiin Mikkeliin, oli maailma valkoinen ja lunta pyrytti kuin Esterin pyllystä. Mahtavaa!

Sitten seurasikin viikonloppu ja alkuviikko rakkaan siskoliskon kanssa (hiustenvärjäystä, karkkia, paaaaljon höpötystä ja leffa mummin&veljen kanssa), pikavisiitti pääkaupunkiseudulle, nopeasti vierähtänyt toka lomaviikko rakkaan kainalossa ja sitten pitkä viikonloppu Vantaalla tädin ja sen perheen luona. Pääsin mm. hoitamaan hevoisia kun täti ja serkkulikka meni ratsastamaan :> voitin pelkoni ja kuoputtelin hirvittävän puoliverisen takakavioita ja kaikkea. Nyt tekis itse mieli satulaan!

Osa 3: Berliiniin!
Ja sitten, viimein, koitti se Suuri Päivä kun suuntasin Vantaan julkisia hyväksikäyttäen Helsinki-Vantaalle ja AirBerlinin avustamana Berliiniin. Koko matka tädin kämpiltä kentälle on oma tarina jo sinänsä sisältäen kaksi bussia ja ja yhden junan ja liikaa muistettavia asioita, kentällä kaikki olikin helppoa ja hauskaa, ostelin vielä viime hetken tuliaisia ja mietin miksen ollut jättänyt kaikkia suomi-tuliaisia kentältä ostettavaksi kun siellä niitä kuitenkin aina takuulla on (turhaan juoksentelin ympäri Jumboa siis).
Lennolla luin Hesarin ja Deutsche Weltin sekä pokkarin joka kertoi Auswitchistä, en myöskään ymmärtänyt sanaakaan siitä saksasta enkä englannista jota lentoemännät puhuivat, ja kun Berliinin päässä sullottiin kaikki kahteen hyvin täyteen lentokenttäbussiin, tuli lievästi klaustrofobinen ja paranoidi olo :D
Punkkaan miehen entisen aupairperheen luona, joista vain isä puhuu englantia ja sitäkin harvoin. Ensimmäinen ilta oli lievästi sanottuna vaikea, kun kieli ei tahtonut millään palautua tarpeeksi nopeasti päähän ja kaikki puhuivat aivan liian nopeasti. Nyökkäilin, hymyilin ja sain palautetta siitä etten kuuntele enkä kommentoi. Kiitos tästä. Seuraavan aamun istuin koneella ja litteroin opparihaastattelua, kun tajusin viimein että siinä tulee menemään ikuisuus ja seuraavan litterointi ois aloitettava kun palaan Suomeen. Päivällä syötiin saman pöydän ääressä perheen firman periberliiniläisten työntekijöiden kanssa, joiden mongerrus oli täysin mahdotonta tunnistaa tai ymmärtää, joten pöytäkeskustelut menivät multa täysin ohitse - elämäni tuskaisin ruokailuhetki valehtelematta.
Yritäppä huviksesi keskittyä yhtä aikaa ymmärtämään mutisten puhuttua berliininmurretta, seuraamaan ihmisten välisiä yhteyksiä (katseet, eleet jne), käyttäytymään hyvin ja asiallisesti syöden siististi ja pitäen huolta ettet syö liian nopeasti, hitaasti, kovaäänisesti tai muuten epäkorrektisti. Lisäksi voit nyökkäillä, hymyillä ja koittaa olla katsomatta ketään silmiin, ettei kukaan vain kysyisi mitä mieltä olet keskustelun aiheena olevasta asiasta, sillä ethän ole ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä on viimeisen vartin aikana sanottu. Toll!
Myöskään nostalgian hyökyä ei kuitenkaan tullut. Berliini tuntui aluksi ihan vieraalta, kuin en olisi koskaan käynytkään koko kaupungissa. Se oli melko kummallista.

No, ei se mitään. Loma lähti kyllä paranemaan siitä. Samana päivänä lähdin pariksi tunniksi Linden Centeriin Hohenschönhauseniin ja löysin paidan ja vyön. Tavoitteena on siis, muuten, löytää mahdollisimman paljon ja halvalla vaatteita, koska ne ovat Saksassa halvempia ja valinnanvaraa on enemmän ja vaatekaappini suoraan sanoen kaipaa täyttä uudistusta. Myös useammat kengät sekä erinäisiä muita asusteita on hakusessa. Seuraavan päivän kulutinkin niin Linden Centerissä kuin East Gate- ostarilla ja tällä kertaa mukaan tarttui housut, urheiluhousut, pari talvipaitaa, erinäisiä hygieniatarvikkeita (kuten ihana tuoksuva käsirasva tulevaa sairaalan harjoittelua ja käsien kuivumista silmällä pitäen), alusvaatteita sekä maailman ihanin huppari (mies valittaa aina kun lainaan sen huppareita, joten ostin oman!). Myös kieli on palautunut ällistyttävän huimaa vauhtia, ja tänään sain jo jopa selvää siitä mistä ruokapöydässä puhuttiin ja mitä vieressä istuva berliiniläinen mongersi. Ehkä mulla on sittenkin vielä toivoa!

Jatkosuunnitelmissa elokuvissakäyntiä (en ole nähnyt Inceptionia ja täällä se pyörii vielä, joten..), lisää shoppailua, Berliinin keskustan moikkaamista sekä muuta mukavaa. Asianajajaan pitäisi ottaa yhteys jotta voitaisiin treffata, viimeisellä viikolla olen lupautunut babysittaamaan omaan entiseen aupairperheeseeni ja Alisea oli tarkoitus myös nähdä. Olen myös varautunut bilettämään, syömään ainakin kerran ravintolassa (dönerin vetäisin heti tunnin sisällä maahantulostani, joten se on hoidettu jo) ja muutenkin nauttimaan. Koska tulen viettämään jonkin verran aikaa koneella (koko ajan ei jaksa juosta jossain), saatan jopa jaksaa postailla tämän reissun aikana useampaan otteeseen. Koitas myös vastedes pitää postaukset hiukkasen lyhyempinä, jotta niitä jaksaa lukea. Anteeksi.

Viikonloppuna mahdollisesti kenkäjahtiin Alexaan.. Bis bald!

Syksyn säveliä

Syksy on täällä! Kuuman kesän jälkeen tuntuu ihan järkyttävän pahalta mennä ulos - sitten kun sinne saa pakotettua itsensä ja liikkuu vähän, on ihan kiva olo eikä pois huvittaiskaan tulla. Eilen illalla skippasin kuitenkin humppaillan Tiian kanssa koska ulkona oli pimeäämärkääkylmää ja annoin hormonien ottaa vallan ja lojuin sohvan pohjalla koko illan. Koko viimenen lomaviikko on oikeestaan kulunut mukavasti siellä.

Eilen sain vastauksen Mikkelin keskussairaalasta- odotin vain jonkinlaista vahvistusta harjoittelupaikasta, mutta sainkin kuulla, että siellä on liikaa Mikkelin omia harjoittelijoita joten miulle ei riitä paikkaa. Epäreilua! Nyt kolmen viikon syysloma vaihtui viideksi, joten taitaa olla aika soittaa Keski-Suomen rekryyn ja varata viimein se haastatteluaika ja varautua töiskentelemään lokakuussa pari viikkoa - no, saahan siinäkin kokemusta. Ootin vaan jo niin sitä että pääsen pariks viikoks asumaan Mikkeliin (ilmaiselle ylläpidolle ja näkemään perhettä, kiitos nam). Nyt en ehkä viitsi lähteä sinne kun ei sieltä kuitenkaan löydy mitään järkevää tekemistä siks aikaa, ainakaan mitään mistä kukaan maksais rahaa. Ja raha olis nyt olennaista että pääsis taas matkustelemaan.

Nimittäin miun kuumeiluasteikot on taas vaihtaneet suuntaa: vauvakuume on laskussa, jopa alilämmöllä, ja matkakuume polttelee kuin tuli. Jännä että sillon ku mentiin virallisesti naimisiin, mulla oli kamala vauvakuume, ja nyt häitten ei tekis tippaakaan mieli pentua. Vauvablogien lukeminen ällöttää vaihteeksi (raskausblogien lukeminen on kyllä vieläkin ihan kivaa) - vahvistuu vaan tunne siitä että ei vielä kymmeneen vuoteen meille tuollaista! Sen sijaan selailen tuttujen ja puolituttujen matkakuvia ja haaveilen kaikista niistä paikoista mihin vielä pitäis päästä. Luokkakaveri oli juuri menneenä kesänä interreilillä, velipoika matkustelee tällä hetkellä ympäri Jenkkilää ja kaikki muutkin epäreilut ihmiset vaan varailee matkoja Thaimaaseen ja vaikka mihin.

Siispä minäkin varasin liput - minnekäs muualle kuin rakkaaseen Berliiniin! Berliini eli Bertsa, jossa asuin vuoden aikana Ennen Bloggausta (sieltä olis tullut mahtavia tarinoita blogiin jos olis älynnyt aloittaa sellasen sillon), on maailman nostalgisin kaupunki miulle enkä oo päässy käymään siellä yli kahteen vuoteen eli sen jälkeen kun sieltä lähdin. Tarkoitus oli mennä syksyllä 2008 käymään uudelleen mutta joku maailmanmatkaaja oli varannut liput väärinpäin eli TXL-HEL-TXL eikä rahatilanne kestänyt lippujen vaihtoa, joten jäi käymättä.. Mutta nyt kun miun syysloma venyi viiden viikon mittaiseksi ja AirBerlinillä sattui olemaan mukavat tarjouspäivät, varasin halvat liput reiluksi kahdeksi viikoksi Berliiniin. Tuonnemmaksi siirretään pohdinnat siitä missä kaikkialla tulen sielläollessani yöpymään, mutta hätätilanteessa hostellitkin on marraskuussa hinnaltaan sellaista 6-10 euroa/yö, joten eipä sekään paljon kirpaise. Varsinkaan jos pääsen ensin pariksi viikoksi töihin.

Eli matka jälleen tiedossa. Tämä vuosi näyttää muutenkin muodostavan tällaiseksi nostalgiamatkojen vuodeksi: kävin ensimmäistä kertaa piiiiitkään aikaan Tallinnassa, käytiin uudelleen melkeinvuosipäivän kunniaksi Pariisissa, ja nyt syksyllä muistoja verestämään Berliiniin.

Onhan se hyvä kaivella juuriaan ja muistella mikä teki minusta tämän ja tällaisen kuin olen nyt.