Sisäisen hoitajan avautumista

Ajattelin tässä vaiheessa tilittää vähän viimeviikkoisia ja tähänastisia kokemuksia vaihdosta, ennenkuin kaikki vallan unohtuu aivoista. Ne joita ei kiinnosta kuulla hoitsujuttuja, voi jättää lukematta :)

Olen siis kahden ja puolen kuukauden vaihdossa suorittamassa Sisätautien ja Mielenterveys- ja kriisityön käytännön harjoitteluja (Professional Practice II eli Ammattitaitoa edistävä harjoittelu 2). Lisäksi pitäisi kirjoittaa Terveydenedistämisen osuuteen essee terveydenedistämisestä Skotlannissa, ja sille en ole suonut vielä ajatustakaan.

Nyt on mennyt kolme viikkoa ensimmäisessä harjoittelupaikassani, Stirlingin kaupunginsairaalassa osastolla 9, ja viikko on jäljellä. Nämä kolme viikkoa ovat olleet kovasti opettavaisia, vaikka ensimmäisenä päivänä olin ihan sydän kurkussa osastonovella miettimässä että miksen vain voinut pysyä kiltisti Suomessa..
Alunperin minulla piti olla ohjaajina kaksi Clairea, kummatkin tittelillä staff nurse eli.. noh, suomeksi se kai olisi vain sairaanhoitaja, mutta täällä briteissä se tarkoittaa valmistunutta/rekisteröitynyttä sairaanhoitajaa. Kun nuo perus/lähihoitajatkin on nurseja, mutta enrolled nurseja tai practical nurseja, niin kai tuo staff tuossa edessä on sitten vain merkki vähän korkeammasta koulutuksesta. Ja hienommat työvaatteetkin niillä on! Noh, kuitenkin.. Onneksi toinen Claire kieltäytyi kunniasta, koska sen vuorot meni jotenkin hassusti eikä mun olisi ollut järkeä seurata niitä, en nimittäin ymmärtänyt sen naisen aksentista juuri mitään, ja oli se vähän pelottavakin. Toisen Clairen kanssa tultiin hyvin juttuun, mutta sillä alkoi loma minun viikolla kaksi, joten sovittiin seuraavaa: ensimmäisen ja viimeisen viikon olisin Clairen kanssa sydänsairauksien puolella (suomennetaanko cardiology noin??) ja sitten siinä välissä kaksi viikkoa hematologialla eli verisairauksissa jonkun Zanderin kanssa. Osasto 9 on nimittäin jaettu kahtia näihin kahteen alueeseen, joista sydärit on ehdottomasti kiireisempi -jostain syystä mulla oli silti aina enemmän tekemistä hemalla, mistä johtunee.

Ensimmäiset päivät oli yhtäaikaa yhtä tuskaa ja tosi mielenkiintoisia. Valtaosa ajasta meni sairaalan tapojen oppimiseen ja kielen ymmärtämiseen. Oikeasti.. monen aksentti on sairaalassakin ihan mahdoton. Täällä tehdään moni asia eri tavalla, esim. potilasnostureita on ihan älyttömästi käytössä, Suomessa en ole vielä nähnyt yhtään. Perusjututkin tehdään usein vähän eri tavalla.. mutta kroonikkovaipat on samalla tavoin käytössä, jotenkin se oli musta hellyyttävää :D Ja tietysti kesti aikansa ennenkuin opin muistamaan asioiden nimet ja vielä ääntämään ne oikein. Sluice ja linen ei esimerkiksi näyttäneet lainkaan vaikeilta paperilla, mutta irl tuli ongelmia...
Eli ensimmäinen viikko meni opetellessa. Sitten pääsin Zanderin oppiin hemalle, jossa olikin eri meininkin. Kuulin jo sydänpuolella juttuja siitä että Zander on homo, ja kahden viikon tuttavuuden jälkeen olen melko vakuuttunut siitä että onkin, varmaan vielä julkisesti. Tämän mainitsen vain mielenkiintoisena seikkana, koska en oikein olisi odottanut näkeväni ensinnäkään niin monta miestä kuin osasto ysillä oli, saatikka sitten homoa miestä hoitajana. Mutta miten hyviä hoitajia, ja hyviä jätkiä! Hemalla on siis jotenkin kummallisen monta miestä sekä sairaanhoitajina että perushoitajina. Meillä on David, iso kalju mies joka sopisi paremmin portsariksi kuin hoitajaksi ulkonäkönsä puolesta, Stuart joka on pitkä vanhahkon näköinen laiha mies kädet täynnä hurjia tatuointeja, ja Ian jolla on maailman tyhmimmät vitsit mutta joka muuten on melko normaali. Ja tietenkin mahtava ohjaajani Zander: pituutta saman verran kuin minulla eli n. 165cm, painoa tuplasti sen mitä minulla, toisessa korvassa timanttirengas, kulmassa lävistys, tukka geelillä sojottaen ympäri päätä ja kasvoilla maailman rakastettavin virne. Ja kiero huumorintaju! Ekana päivänä mulla oli naurussa pitelemistä, mutta Z osoittautui tosi hyväksi ohjaajaksi! Sain tehdä hurjasti kaikkia juttuja sille, eli suunnilleen kaiken mitä sillä osastolla oli tehtävissä. Lisäksi sain jatkuvaa informaatiota siitä miksi tehdään, milloin ja miten usein ja miksen minä saa :D huom. tätä ei tapahtunut Clairen kanssa, mutta ehkä sillä vain oli kiire. Katsotaan ensi viikolla kun vika viikko alkaa, miten siellä sydänpuolella sitten menee.

Kuitenkin, hematologinen on ollut mulle vähän kasvun paikka hoitajana, ja oon saanut kokea paljon ekoja kertoja. Olen nähnyt ja ollut auttamassa toteuttamaan sädehoitoa, olin mukana laittamassa sitä saavalle intialaiselle miehelle nenä-mahaletkun kun sille ei ruoka maittanut (ja voi miten se itki surkeana minun olkaa vasten, miesparka, sydän meinasi särkyä..), olen nähnyt luuydinnäytteen oton sekä ollut kuulemassa, kun potilas saa rankan diagnoosin. Sekä nähnyt kaksi kuolevaa/myöh. kuollutta ihmistä.
Viimeiset kaksi asiaa olivat tähänastisen hoitajanurani vaikeimpia, yllättäen kuitenkin sen diagnoosin kuuleminen vaikeampaa kuin kuolleen kohtaaminen.. Olin sattumalta erään potilaan huoneessa, kun lääkäri tuli paikalle, ja tietenkin heti uteliaana ihmisenä kysyin saanko jäädä kuulemaan - luulin että kyse on rutiinijutusta. Sekä doc että että potilas suostuivat, joten jäin kuuntelemaan.. kyseinen mies oli jutellut minulle useaan kertaan ja tiesin hänen odottavan kovasti poispääsyä sairaalasta. Hän jopa opetti minulle hieman skottia, mm. sanan scunnerd, joka tarkoittaa tosi kyrpiintynyttä.. "really fed up", sellaista joka on saanut tosiaan tarpeekseen. Noh, lääkärillä olikin kivoja uutisia: miehellä on akuutti leukemia. Asennetaan tällä viikolla keskuslaskimokatetri, Hickman's line, ja aloitetaan parin viikon sisällä sytostaatit. Sori mate, no going home soon.. 11% mahdollisuudet parantaa tauti kokonaan. 60% mahdollisuudet antaa ainakin hetki lisää elinaikaa..
Miesparka oli ihan shokissa, mutta minä taisin olla yhtä pahassa. Olin melkein itku silmässä, tuntui kuin olisin kuullut jonkun kovasti läheisen saavan diagnoosin. Olin toki työskennellyt tuollaisten diagnoosien kanssa jo sillä viikolla, mutta kaikki ne tiesivät jo hoitonsa ja tautinsa ja olivat sinut sen kanssa. Tälle miehelle se oli isku naamaan, ja jotenkin otin sen henkilökohtaisesti. Myöhemmin valkkasin saman miehen potilastehtäväni potilaaksi, kun se kerran jäi sairaalaan sitten pidemmäksi aikaa, ja oltiin jo jutusteltu siinä pitkin viikkoa, se oli kuitenkin pohjimmiltaan huumorintajuinen tyyppi.

Ne kuolleet potilaat taas oli kummatkin syöpäsairaita, pitkäaikaissairaita. Toisella oli keuhkosyöpä, ja jouduin olemaan hetken yksin hänen huoneessaan - pelkäsin, että jokainen hengenveto on viimeinen, ja kun päästimme omaiset takaisin huoneeseen, hän kuolikin puolen tunnin sisällä. Olisi ollut hirveää kuulla se viimeinen hengenveto, ei siksi että pelkäisin kuoleman näkemistä, vaan koska omaiset olivat paikalle nimenomaan ollakseen hänen kanssaan viime hetkinä, ja sitten siellä olisikin vain joku kössö vaihtari.. Onneksi niin ei käynyt. Kävin jälkeenpäin kurkkaa ja kovasti oli elävän näköinen, vaikka oli menny jo pois.. odotin jotenkin jotain dramaattisempaa ja ehkä enemmän tunnekuohua itseni osalta. Mutta se tuntuikin aika luonnolliselta.
Toinen tapaus oli vähän järkyttävämpi, nainen joka oli sairastanut rintasyövän ja selvinnyt siitä, ja oli nyt sairastunut leukemiaan. 35-vuotta, kaksi pientä lasta.. eikä kyseinen ihminen suostunut hyväksymään sitä, että oli kuolemassa. Hän lähti "kotilomalle" eli kotiin kuolemaan, kertoi mulle että paria kuukautta on luvattu ja hän haluaa "olla vielä äiti lapsilleen". Hoitajat kertoivat lähdettyään, että lääkäri ei uskonut pariin viikkoonkaan, ja oli sen sanonutkin, mutta nainen ei uskonut...Ja tuli kahden päivän päästä yöllä ambulanssilla sairaalaan, ja mun tullessa aamuvuoroon kielsi edelleen soittamasta perheelle.. ei uskonut olevansa kuolemaisillaan. Noh, soitettiin sitten kun alkoi tajunta heikentyä ja lakkasi vastustelemasta soittamista, mutta sinnehän se kuoli, hoitaja seuranaan pitämässä kädestä ja saattamassa viimeiselle matkalleen. Perhe tuli joskus tunnin päästä paikalle.. Mun mielestä aika tough call. Kosketti jostain syvältä, ja perhettä kävi niin kovin sääli. En päässyt jostain syystä mukaan vainajanlaittoon, mutta kai niitä tilaisuuksia tulee toistekin - ei ehkä sellainen juttu, mihin hirveästi hinkuu, mutta olishan se hyvä joskus nähdä.

Sellaista, kuitenkin. Aika masentavaa ja painavaa tekstiä tänään. Enemmän noi tunteet oli pinnassa viime viikolla ja toissa viikolla kun nuo jutut tapahtui, ja kaikki muukin. Kolmannen viikon viimeisessä vuorossa oli jo pinna kireellä ja tunteet pinnassa. Onneks tuli sattumalta seitsemän päivän vapaat, joten oon ehtinyt vähän saada etäisyyttä ja näkökulmaa. Nyt vaan tuntuu jotenkin vaikeelta orientoitua menemään sinne sydärille vielä viikoksi.

Sit semmonen tarkennus, että täällä hoitajat tekee pitkiä vuoroja, täysi vuoro on 12 tuntia eli 7.30-19.30. Lupauduin tekemään samoja vuoroja kuin ohjaajani, vaikka en usko että Suomen päässä tykättäisiin - omapahn on kuitenkin valintani. Nyt teen siis kaksi pitkää päivää ja yhden kahdeksantuntisen viikossa, mutta merkataan 4x kahdeksan tuntia yliopiston liplappusiin, jotta jokainen yliopisto on iloinen (Stirlin Uni tahtoisi mieluusti 32 suoritettua viikkotuntia, Suomeen riittäisi 30, jonka teen oikeasti). Eli tunnit täsmää mutta merkitään ne vähän erilailla. En usko että kenelläkään on siihen nokan koputtamista, toimii kuitenkin hyvin. Pitkät vuorot on raskaita, ja ekan 8 tunnin jälkeen väsyttää hirmuna, mutta jotenkin 9. ja 10. tunnin aikoihin se uupumus menee ohi ja sitten jaksaa taas tehdä melkein täysillä loppuvuoron. Ja 3 pitkää päivää tarkoittaa neljää vapaata viikossa ^^  mun mielestä se on myös järkevintä, koska pitkän vuoron aikana opiskelijana saa hyvin irti enemmän, ja saa vähän enemmän jatkuvuutta. Ei tarvitse yrittää sovitella aamun ja illan asioita kokonaisuudeksi, kun sen kokonaisuuden näkee yhden vuoron aikana. En osaa selittää paremmin mutta koen kuitenkin tämän hyväksi asiaksi, joskin neljää viikkoa kauempaa sitä ei jaksaisi.

Seuraava paikka on Falkirkissä, lähikaupungissa, joku mielenterveyspaikka, joka on viimeinen askel ennen kuntoutujien astumista takaisin tavalliseen elämään. Kuulemma vähän tylsä, mutta ok, sisältää paljon juttelua ja päivittäisiä askareita. Mutta niinhän ne kaikki. Se jakso kestää 5 viikkoa, jonka jälkeen olen vielä pari viikkoa Stirling Unin kampuksella teoriatunneilla, ja sitten kotia. Huih.. tuntuu olevan niin lähellä jo kotiinlähtö. Toisaalta ikävä vähän kotiin ja kiva mennä sinne, mutta oisin voinut olla kauemminkin täällä! Niin ja piti sanomani, että sielä mielenterveysnakkilassa tuskin tehdään pitkää päivää, eli se on varmaan enemmän tyyliä 5x8h / 4x8h per viikko. Elättelen kuitenkin toivetta, että osa viikonlopuista edes olis vapaata. Tai et siellä olis niin tylsää viikonloppusin ettei tarvis mennä ollenkaan.

Joo mut sellasia sairaanhoidollisia pohdiskeluja tänään. Tää vaihto on ollu toisaalta helppo ja toisaalta rankka, ja ainakin sisäinen hoitaja on kasvanut muutaman millin. Ja saanut uusia näkökulmia: ai tän voi tehdä näinkin! Mm. täällä kaikki insuliini pitää tuplatarkistaa, ja vaan staff nurset eli sh:t saa pistää sitä, ehkä pitäis meille suomeenkin tulla tuo niin ei tulis niitä "insuliinihoitajia" niin kovin.. No niin nyt rupean vaan provosoimaan ihmisiä eli se siitä aiheesta.

Eli tällaista. Laitan lisää sisäisiä ajatuksia ja muuta juttua ensi viikon jälkeen kun on eka osio suoritettu kunnialla loppuun. :) Niin ja, potilastehtävä vielä alkutekijöissään.. no kyl sen kerkee! .. oho tulipa pitkä postaus, sori..