Riitasointuja, epävirettä

"Jos olisin puu, taipuisin ääntäsi vasten.."

Miä taivun täällä vähän kaikkien ääntä vasten. Jotenkin yksinäisyys iskee välillä vasten kasvoja niin rankasti, että puhun pyörryksiin kenet tahansa tielleni osuvan. Joskus siitä on hyötyäkin - tilitin harkkapaikassa mun heikkoa rahatilannetta ja nyt ne ruokkii miua ilmaseks ja kokkaa kilvan skotlantilaisia ruokia, jotta pääsisin maistelemaan mahdollisimman montaa kansallisherkkua.. Aikovat kuulemma palauttaa mut kymmeniä kiloja painavampana kotia :D

Muutenkin on taas vähän ankeat fiilikset. Tiesin haukkaavani aika ison palan päättäessäni hoitaa vaihdon, häitten järjestelyn ja kaiken muunkin yhtä aikaa, mutta silti välillä stressi painaa selkärankaa vinoon väärästä kohden. Suomen päässä kaikki on saanut jo tarpeekseen aiheesta meidän häät, joten touhuan täällä pakonomaisella vimmalla itsekseni kaikkia muka tärkeitä juttuja.
Vaihtoasiat vie myös oman aikansa, ei niinkään itse harjoittelu mutta kaikki joskus turhalta tuntuva oheissälä, kuten vaihtoraportin kirjoittelu ja typerät kirjalliset tehtävät. Kamppailen vielä sisätautien potilastehtävän parissa, koska olin ensimmäiset neljä viikkoa niin hukassa etten saanut aikaiseksi aloitettua sitä ajoissa. Onneksi loppusuora häämöttää, minkä jälkeen voinkin keskittyä pitämään päiväkirjaa mielenterveysharjoittelusta, jotta saan väännettyä asiallisen potilastehtävän myös siiitä parin viikon päästä.. Ajatuskin oksettaa. Kirjaimellisesti.
Sitten jaksan vielä huolehtia raha-asioista, lähinnä siitä ettei rahaa ole ja mistä sitä saisi, ja miten kesällä, mitä jos tienaan liikaa ja puolison tuet laskee ja mitä velkoja lähdettäis maksamaan ekana pois ja saadaanko edes mitään säästöön ja mites se verokortti.
Niin ja joudun ehkä puuhaamaan myös siirtohakemuksia pariin amk:hon heti tuossa toukokuussa kun tulen Suomeen, mutta niistä en jaksa vielä stressata kuin ihan wee bit ajatustasolla.
Ja suurin stressinaihe on tietenkin oma kultainen supermieheni joka aiheuttaa taas lisää harmaita hiuksia Suomen päässä, tahtomattaan tosin. Kunhan saan sen tänne niin hellin ja halin sen piloille enkä päästä takaisin Suomeen enää ikinä..... Hirvittävä ikävä. Ja järkyttävää miten vaikea olikin selvitä pääsiäisen yli kun soittelu Suomeen on niin kallista ja kaikki mun rakkaat oli Lapissa nettiyhteyksien ulottumattomissa. Tuskaa ja kyyneliä..

Jaksanpa myös vainoharhailla ja stressata kaikista maailman pahoista asioista, joita voi tapahtua. Kuulemma mun harjoittelupaikkaan murtautui pari vuotta sitten illalla joku huumehörhö joka raiskasi toisen yöhoitajan ja yhden naispuolisen potilaan pahasti sekä varasti ison kasan lääkkeitä. Nyt meikäläinen kiittää ohjaajaa siitä että mun iltavuorot on laskettu minimiin, sekä tarkistelee hysteerisesti asunnon molempien ovien lukkoja tasaisin väliajoin ja harkitsee oman ovensa lukittuna pitämistä muulloinkin kuin yöllä (sänkyhän on puolen metrin päässä ovesta, joten jos jostain kuuluisi pelottavaa meteliä, ehtisin mainiosti lukitsemaan oven noin puolessatoista sekunnissa..)... Viime yönä en saanut oikein nukuttua kun toinen toistaan karmivampia mielikuvia kaikista maailman pahoista asioista vyöryi mieleen, alkaen siitä että mitä jos joku ryöstää kämppiksen matkalla kotiin tai vaanii takapihalla ja kolkkaa ja raiskaa sen ja tulee asuntoon avaimilla, ja loppua ei oikein ollutkaan, jossain vaiheessa taisin rauhoittua hetkeksi niin että ehdin nukahtaa. Hetken jo mietin että millä helvetillä tämän saa loppumaan ja yritin miettiä mitä me sanotaan harjoittelussa pakkomielteisille, että ajattele jotain muuta, mutta eihän se auttanut. Joko alkaa seura tehdä kaltaisekseen?

Oikeasti tarvitsen vain vähän sosiaalista elämää, pari kunnollista vapaapäivää ilman stressiä typeristä paperitöistä, yhden tai kaksi kylmää siideriä ja kunnon juttuseuraa, mielellään oman rakkaan niin että voisi siinä samalla vähän haliakin ja saada helpotusta tähän toisen ihmisen kosketuksen tarpeeseen, jonka kokee aina uudelleen ja uudelleen ollessaan kauemmin yksin.. Ja joka aina pistää miettimään, miten kipeästi kosketuksen tarpeessa olisivat kaikki yksin elävät, kaikki surulliset vanhukset vanhainkodeissa, pitkäaikaissairaat osastoilla, kaikki ne joilla ei ole ketään..
Itse yritän koskettaa mahdollisimman paljon työssäni. Halata, ottaa kädestä, edes laittaa käden olkapäälle tai kädelle. Usein se merkitsee todella paljon enemmän kuin tajuavatkaan ne, joilla on joku tärkeä ihminen elämässään. Joku jota koskettaa, ja joka koskettaa.