Ensimmäiseksi on sanottava, että nautin enemmän kuin etukäteen arvasinkaan. Seuraavaksi on pakko kertoa, että svo- työskentely nousi heti hyväksi kakkoseksi vanhan salikätilö- haaveeni rinnalla. Voisin rehellisesti sanoen tehdä tätä työkseni ihan oikeasti. Mikä ihana tunne!
Harkkapaikan osasto on jaettu kahteen käytävään, joista toisessa on riskiraskauksien seuranta ja toisessa synnyttäneet äidit vauvoineen tai ilman. Itse olen synnyttäneiden käytävällä harjoittelussa, lisäksi suunnittelen änkeäväni ensi viikolla saliin seuraamaan synnytyksiä (meille on luvattu yhden päivän tutustumiskäynti synnytyssalin puolelle). Heti alkuun arvostelen svo:n huoneita, jotka ovat kahta lukuunottamatta kahden hengen huoneita ja järkyttävän pieniä. Muutamaan neliöön on tungettu sänky, yöpöytä, yöpöytä, sänky, verho pöytien välissä ja vauvan kopan on tarkoitus mahtua sängyn viereen. Hoitopöytä on yhteinen ja se nostetaan tilaa viemästä seinää vasten aina kun sitä ei tarvita. Itseä hirvittää ajatuskin, että joutuisi sellaiseen koppiin opettelemaan vauvanhoitoa ja äitiyttä. En ihmettele, että iso osa äideistä on innokkaasti lähdössä kotiin heti kun lupa heltiää.. Itse en aio ikinäikinäikinä tulla Keski-Suomeen synnyttämään omia lapsiani. Ennemmin muutan vaikka tilapäisesti Helsinkiin tai lähden Berliinin johonkin Geburtshausiin pukertamaan tenavaa ulos.
Selkäpiitä karmi myös eräänä päivänä tilanne, jossa salista oltiin tuomassa synnyttäjää osastolle ja kysyivät mihin huoneeseen laitetaan - eräs kätilöistä päätti asian ja ilmoitti huoneeksi huoneen, jossa oli jo yksi äiti vauvoineen. Kun ääneen ihmettelin, miksei tulokasta laitettu tyhjillään olevaan huoneeseen, kätilö kertoi "säästävänsä askeliaan" - sekä uusi äiti että huoneessa ennestään oleva kun olivat hänen hoidossaan, ja tyhjillään oleva huone aivan toisessa päässä osastoa.
Osaston kätilöt ovat ihania, kaikki omanlaisiansa persoonia mutta ehdottoman hyviä, joskin ylityöllistettyjä hoitajia. Aamuvuorossa ei usein tahdo aika riittää kirjaamiseen eikä äitien, varsinkaan ensisynnyttäjien eli ensareiden kunnolliseen ohjeistamiseen. Opiskelijana otan sitten itse vahingon takaisin ja istun tuntitolkulla juttelemassa niiden äitien kanssa, jotka haluavat tai tarvitsevat lisäohjausta. Varsinkin yövuorot ovat osoittautuneet käteviksi, kun väsyneet äidit heittävät kainouden nurkkaan ja sanovat suoraan, etteivät ole saaneet riittävästi tukea. Kätilöt tekevät kyllä parhaansa, mutta aivan liian usein kaikilla on liian monta äitiä ja vauvaa hoidettavana yhtä aikaa..
Harjoittelussa olen päässyt heti ensimmäisestä päivästä lähtien hoitamaan sekä äitejä että vauvoja. Vauvojen pesua, vaipanvaihtoa ja muuta hoitamista on kyllä kuivaharjoiteltu koulussa nukeilla, mutta voi, miten erilaista se on oikeiden vastasyntyneiden kanssa! Miten epävarma olo itsellä oli ensimmäisenä päivänä, kun nosti päivän vanhan pienen syliin vaipanvaihtoa varten, ja miten helpolta se nyt viiden vuoron jälkeen tuntuu! Jo kolmantena päivänä vauvahommat sujuivat niin hyvin, että neuvoin jo yhtä ensisynnyttäjää vauvan hoidossa. Oli ylpeä olo :) Äitien kohdalla olen päässyt painelemaan ja tunnustelemaan kohtuja, tarkistamaan ompeleita ja haavoja sekä kyselemään vuoto- ja rinta-asioita.. henkistä puolta unohtamatta, kuten jo ehdinkin mainita. Ekassa yövuorossa taisin istua yhteensä pari tuntia tukemassa erästä ensisynnyttäjä-äitiä imetysasioissa. Kaikki nämä asiat tuntuvat ja ovat tuntuneet alusta lähtien niin omilta, niin juuri siltä mitä olen toivonutkin ja mitä olen opiskelemaan lähtenytkin. Koskaan ei ole ollut harjoittelussa alusta asti näin hyvä fiilis.
Facebookissa on ollut pakko hehkuttaa joka päivä vauvajutuilla, kun itsellä on niin hyvä olo, että joka vuoroon lähtee innokkaasta ja vuorosta ei tekisi mieli poistua ollenkaan. Jos työt loppuu varttia ennen kuin työaika, maleksin vielä osastolla ja keksin tikusta asiaa ja juttelen muiden kanssa ja autan kaikin tavoin siihen asti, että työaika on mennyt jo hieman ylitsekin ja on pakko repiä itsensä irti ja laahustaa pukukopeille.
Vauvat vaan on niin tuoksuvia. Ja pieniä. Ja suloisia. Ja huutavia, haisevia ja hankalia, ja silti vastustamattomia. Onneksi oma vauvakuume on kuitenkin yllättäen laskenut, kun on jotenkin konkretisoitunut itselle miten kauan aikaa ja tiiviisti lapsi sitoo äitiään (niinhän on tietenkin tarkoituskin). Babysittasin entisen au pair- äidin 9kk ikäistä tyttövauvaa ja vielä senkin ikäinen on aivan kiinni hoitajassaan, puhumattakaan vastasyntyneestä. Oma vapaudenkaipuu on siis nostanut päätään: vaikka ehdottomasti ja aivan takuulla tahdon itsellenikin tuollaisen