Harkkavieroitusta ja jouluhässäkää

Nyt on harjoittelua jäljellä enää kaksi vuoroa! Ikävä tulee koko synnytysvuodeosastoa - se on niin miun paikka. Jäisin sinne vaikka kuinka pitkäksi aikaa... Toisaalta on myös kiva palata kouluun joulun jälkeen, kun suuntaavat opinnot alkavat. Edessä siis viiden(?) viikon tiukka teoriarupeama ja sitten naistentautien osastolle taas harjoitteluun helmikuussa. Sen jälkeen jälleen luvassa teoriaa, sitten useamman viikon loma ja keväällä taas pidempi harjoittelu.

Nuo teoriarupeamat kyllä kiinnostavat kerrankin yhtä paljon kuin edessä olevat harjoittelut (ehkä jopa enemmän kuin tuo naistentautien harkka). Kerrankin tietää että edessä on vain ja ainoastaan tiukkaa opiskelua oman varsinaisen alan aiheista, eikä tarvitse puolinukuksissa koittaa kuunnella yhdentekeviä tärkeitä ja tylsiä opettavaisia luentoja esimerkiksi geriatriasta (vanhuksia), sisätaudeista tai inkontinenssista. Kyllä, tiedän että myös nuo asiat ovat tärkeitä, sairaanhoitajan kuuluu ne hallita ja osa niistä liittyy jotenkin myös kätilön työhön. Suoraan sanottuna en kuitenkaan aio enkä halua työskennellä sairaanhoitajana kuin äärimmäisen pakon edessä, sillä minusta tulee kätilö ja sitä varten tässä koulussa jaksan kököttää. Lisäksi vasta nyt, kun näen konkreettisesti kuinka monet aiemmin opetellut asiat liittyvät kätilön työhön, jaksan oikeasti kiinnostua niistä, ja hyötyisin niistä luennoista nyt aika paljon enemmän kuin vuosi-pari sitten, jolloin en jaksanut kuolemaksenikaan ymmärtää miksi näitä asioita on jauhettava. Kyllähän inkontinenssi, haavanhoito ja vaikkapa masennusläkkeet ovat asioita, jotka tulevat eteen kätilöllekin usein. Miksei meitä motivoitu vuosi sitten kertomalla tätä?

Joka tapauksessa nykyisestä harjoittelupaikastani olen nauttinut, oppinut ja saanut irti enemmän kuin koskaan kouluaikanani, ehkä enemmän kuin koko elämäni aikana olen neljässä viikossa oppinut. Aika on käytetty tehokkaasti ja kyllä vain, harjoittelun tavoitteet ovat täyttyneet ja koen, että lapsivuoteisen naisen ja vastasyntyneen lapsen hoitotyön perusasiat ovat minulla vahvasti hallussa kaikkine tasoineen. Vauvoja tulee ikävä, mutta oikeasti myös äitejä - koen puhdasta iloa aina onnistuessani hyvin ohjauksessa, nähdessäni vanhempien ja vauvan välisen suhteen kehittyvän jo lyhyenä sairaalassaoloaikana ja kotiuttaessani perheen, jonka vahvasti uskon selviytyvän hienosti kotona vauva-arjessa. Tunnen riemua huomatessani, kuinka paljon hyvää voin tehdä laittaessani koko persoonani peliin työskennessäni: kuinka paljon pienet asiat merkitsevät, kuinka hymyllä voi pelastaa jonkun päivän ja kuinka rehellinen kehu kohottaa itsetuntoa.

Tämä taisi olla sitä paljon puhuttua ammatillista kasvua. ... :>



Kaiken harkkakiireen keskellä en ole ehtinyt keskittyä jouluun paljoakaan, mikä on sopinut mainiosti. Asuntoa siivoilin pikkuhiljaa huone kerrallaan parin viikon ajan, kunnes pikkujouluillan aamuna (vapaalla) rykäisin loppukirin, imuroin&pyyhin koko kämpän ja ripustin jouluverhot sekä asiaankuuluvia härpäkkeitä koristeita ympäri taloa. Nyt olen onnistunut pitämään siivotut paikat myös puhtaina, ja jouluisessa kodissa on kiva olla kun pääsee töistä :) Joululahjoja en tänä vuonna ostanut hiljalleen tissutellen pitkin syksyä kuten ennen, vaan kypsyttelin niitä vain ajatusten tasolla viime tippaan, kunnes tänään ostin kaiken yhdellä rykäisyllä tarkan listan kanssa. Aikaa kului silti parisen tuntia, mutta olin tyytyväinen: entisen päämäärättömän kaupoissa harhailun sijaan poimin ideat lahjojensaajilta itseltään yhdistettynä mainoslehtisten kiivaaseen selailuun, ja kun viimein ryhdyin itse toimeen, tarvitsi lahjat vain "käydä hakemassa". Aika toimiva konsepti!

Ainoa siivousta kaipaava paikka talossa jäljellä on oma työpöytäni laatikoineen, papereineen ja päällysineen. Nyt taidan kuitenkin läväyttää Dexterin ruudulle pyörimään ja lämmittää glögiä, pöydän ehtinee siivota joskus toistekin. Tänään on jo joulushoppailtu, se saa riittää! Jälkihuomautus: meillä ei berliininshoppailuista johtuen osteta tänä jouluna tässä liitossa keskinäisiä joululahjoja ollenkaan - miten ihanan vapauttavaa! Siispä lahjat ostettiin vain muulle perheelle.

P.S. Hassu pikkujuttu - olen ruvennut vahingossa "siviilissä"" eli vapaallakin kysymään ihmisiltä keskustelun päätteeksi "onko kaikki muuten hyvin?". Tämä on kirvoittanut jonkin verran kummaksuvia katseita, mutta onneksi ihmiset ovat ymmärtäväisiä. En sentään ole tivannut vielä keltään, tarvitsevatko kipulääkettä/kuinka rinnat voivat/millaista vuoto on. :D siitä saattaisi joku jo loukkaantuakin.

Verta, hikeä ja kyyneleitä

Nyt kun ensimmäinen puolikas eli 2 viikkoa on mennyt harjoittelusta, on tässä vaiheessa pakko tilittää vähän tuntemuksia taas rakkaalle ystävälleni Inter Netille. Erityisesti tilitettävää on viimeisten kahden viikon ensimmäisestä kahdesta päivästä eli eilisestä ja tästä päivästä, koska ne olivat jokseenkin erilaisia kuin koko muu harkka.
Ensinnäkin viihdyn koko ajan paremmin synnytysvuodeosastolla, se on niin mun paikka - ehkä jopa enemmän kuin synnytyssali? Saa nähdä kunhan pääsen jälkimmäiseen tutustumaan pidemmäksi aikaa ensi syksynä. Joka tapauksessa ammattitaito tuntuu karttuvan päivä päivältä, asiat alkaa jäädä päähän enkä tarvitse enää ohjaajaa joka pikku jutussa. Osaan jo hienosti ottaa potilaan vastaan, kartoittaa tulotilanteen, laittaa paperit ja tiedot koneella kuntoon ja lähteä laatimaan hoitosuunnitelmaa potilaille. Vastasyntyneitä käsittelen jo lähes yhtä varmasti kuin autoa (liukkailla ja ruuhka-aikaan esiintyy edelleen pientä epävarmuutta ja turhautumista, muuten sujuu hyvin) ja äitejä osaan lähestyä koko ajan paremmin. Ammatillista kasvua kasaantuu harteille siis hurjempaa vauhtia kuin kolaamatonta lunta meidän etupihalle. Eilen koko arsenaali pääsi käyttöön kun jouduin etsimään iltavuorossa itselleni satunnaisen ohjaajan, ja satuin valitsemaan huonosti.

Lentäjäkoulutuksen pääsyvaatimuksena on sosiaalinen taitavuus ja kyky työskennellä kenen tahansa kanssa täysillä henkilökemioista huolimatta. Minusta se kuuluisi pääsyvaatimuksena meidänkin alalle, ja onneksi kaikki opiskelijakollegat täyttävät nämä salaiset laatuvaatimukseni :D Eilisiltainen ohjaajani ei sen sijaan tuntunut tätä sisäistäneen. Kätilönä hän oli toki hyvä ja pätevä, mutta ohjaustaidon puute onnistui himmentämään sitäkin. Vaikka yritin heti vuoron alusta kasvattaa itselleni tuhat tuntosarvea päähän, jotenkin onnistuin ärsyttämään ohjaajani jotakuinkin kaikella mitä tein. Jos kysyin, kysyin tyhmiä, jos en kysynyt, olin tyhmä kun en kysynyt tarpeeksi. Asiat tein tietenkin väärin ja palkaksi sain ivallisen tai joskus jopa veemäisen tekohymyn. Itsellä oli itsekuri -ja hillintä kovalla koitoksella, mutta ylpeänä itsestäni voin kertoa, että hermot pitivät ja työskentelin mielestäni oikein ammattitaitoisesti koko iltavuoron ohjaajasta huolimatta, tosin täyttä osaamistani en oikein päässyt näyttämään, olisin pystynyt parempaankin. Asiallisesti kuitenkin hoidin vuoron loppuun ja totesin oppineeni tästäkin jotain. Harmillista tapauksessa on se, että tässä selkeni myös raadollisesti kuinka pienistä asioista meidän, tulevien ammattilaisten osaaminen ja oppiminen on kiinni - ohjaaja ratkaisee paljon. Tämän kyseisen henkilön ohjauksessa alusta asti olleena en luultavasti osaisi puoliakaan siitä mitä nyt, ja ammatillisen kasvun sekä ammattitaidon karttumisen olisi voinut unohtaa kokonaan.
Itse pohdin kovasti vielä sitäkin, olisiko meillä menneet vain henkilökemiat ristiin, mutta sain vahvistusta aavistuksilleni kun menin loppuillasta vastaamaan kutsuun huoneesta, johon en illan aikana ollut juuri ehtinyt astua omien potilaideni hoitamiselta. Viiden minuutin ystävällisen juttelun jälkeen kummatkin huoneen äidit itkien tilittivät sitä kuinka vihasivat hirveää tylyä iltavuoron kätilöä ja toivoivat kovasti mukavampaa yöksi. Raportilla ohjaajani sitten totesi yökölle että "nämä äidit ovat vähän herkällä mielellä vauvan bilihoitojen takia". Kappas, kun kerran pistit sen merkille, niin et sitten kuitenkaan ammattilaisena viitsinyt käyttäytyä hienotunteisesti? Hän oli äitien kertoman mukaan käyttäytynyt tylysti koko illan ja vastaillut kysymyksiinkin kumman nuivasti, ikäänkuin se nyt ei edes kuuluisi tähän työhön.. Onneksi nämä äidit saivat hyvän yökön jolle ilomielin luovutin heidät, ja kävin vielä tänään kurkkaamassa huoneessa, niin paremmalla mielellä olivat ja kotiin lähdössä.

Tänään pääsin sitten ensimmäistä kertaa tutustumaan synnytyssaliin, jiihaa! Kuten minut henkilökohtaisesti tuntevat tietävät, kaikki ällöt eritteet ovat aina olleet sydäntäni lähellä.. ei vaan. Kaikenmoisia eritteitä kyllä näkyi, ja ihan vain leuhkiakseni mainitsen, että pääsin aamun aikana näkemään uudelleensynnyttäjän pikaisen kolmen työnnön synnytyksen, ensisynnyttäjän imukuppisynnytyksen ja vielä siihen päälle seurasin olan yli, kun vuoden edellä oleva kätilöopiskelija pääsi ompelemaan ensimmäisen episiotomiansa. Tehokas aamu siis! Salin puolella työskentely oli jotenkin samaan aikaan vähemmän ja enemmän dramaattista kuin etukäteen osasin ajatella. Itse työskentely oli paljon vähemmän dramaattista, mutta eritteitä ja muuta sotkua tuli enemmän kuin tajusinkaan. Yllättävän paljon oli myös laitteilla ja väleineillä hifistelyä :D Huoneet oli kuitenkin kivempia kuin kuvittelin, ehkä voisin sittenkin harkita synnyttäväni Keski-Suomessa. Jos siis pääsisin heti ykköspäivänä kotiin lysynä, tietenkin. :) Hurjan jännä päivä kaikkinensa ja sen jälkeen olinkin aivan lopussa. Jaksoin silti käydä ostamassa Anttilasta punaisen kaitaliinan, että tuntuis enemmän joululta. Ja Tiimarista kynttilöitä. Nyt jaksan taas kaamoksen yli :>

P.S. En juurikaan ole iltavuoroihminen, ja yli kaiken vihaan illasta aamuun siirtymistä. Eilinen vuoro oli ilta ja tämänpäiväinen aamu, mikä olisi aiheuttanut suurta ärtymystä ellei olisi ollut kahta näin.. erilaista vuoroa kuin normaalisti. Kuitenkaan en osannut nukkua yöllä ja näin kammottavia työpainajaisia.. En tykkää. Ainut miinuspuoli mitä olen tästä työstä löytänyt :D

P.P.S. Yritin pitää eritteiden määrän tekstissä vähäisenä kunnioituksesta herkkävatsaisia lukijoita kohtaan. Toivottavasti onnistuin.

Smile like you mean it - harkka-asiaa

Nyt kun perhehoitotyön 4 viikon harjoittelusta on ensimmäinen vilahtanut ohi, on pakko alkaa purkaa tuntojaan. Olen koko viikon paahtanut harjoittelussa, tehnyt aamua ja yötä ja huomenna on ensimmäinen oikea vapaapäivä, eikä tilaisuutta tilitykseen kenellekään oikealle ihmiselle ole oikein vielä tarjoutunut.. siispä. Selvennyksesi vielä, että harjoittelu kuuluu sairaanhoitaja-opintojen puolelle mutta kätilöopiskelijat suorittavat sen synnytysvuodeosastolla, jossa minäkin olen siis nyt viikon luuhannut.

Ensimmäiseksi on sanottava, että nautin enemmän kuin etukäteen arvasinkaan. Seuraavaksi on pakko kertoa, että svo- työskentely nousi heti hyväksi kakkoseksi vanhan salikätilö- haaveeni rinnalla. Voisin rehellisesti sanoen tehdä tätä työkseni ihan oikeasti. Mikä ihana tunne!

Harkkapaikan osasto on jaettu kahteen käytävään, joista toisessa on riskiraskauksien seuranta ja toisessa synnyttäneet äidit vauvoineen tai ilman. Itse olen synnyttäneiden käytävällä harjoittelussa, lisäksi suunnittelen änkeäväni ensi viikolla saliin seuraamaan synnytyksiä (meille on luvattu yhden päivän tutustumiskäynti synnytyssalin puolelle). Heti alkuun arvostelen svo:n huoneita, jotka ovat kahta lukuunottamatta kahden hengen huoneita ja järkyttävän pieniä. Muutamaan neliöön on tungettu sänky, yöpöytä, yöpöytä, sänky, verho pöytien välissä ja vauvan kopan on tarkoitus mahtua sängyn viereen. Hoitopöytä on yhteinen ja se nostetaan tilaa viemästä seinää vasten aina kun sitä ei tarvita. Itseä hirvittää ajatuskin, että joutuisi sellaiseen koppiin opettelemaan vauvanhoitoa ja äitiyttä. En ihmettele, että iso osa äideistä on innokkaasti lähdössä kotiin heti kun lupa heltiää.. Itse en aio ikinäikinäikinä tulla Keski-Suomeen synnyttämään omia lapsiani. Ennemmin muutan vaikka tilapäisesti Helsinkiin tai lähden Berliinin johonkin Geburtshausiin pukertamaan tenavaa ulos.
Selkäpiitä karmi myös eräänä päivänä tilanne, jossa salista oltiin tuomassa synnyttäjää osastolle ja kysyivät mihin huoneeseen laitetaan - eräs kätilöistä päätti asian ja ilmoitti huoneeksi huoneen, jossa oli jo yksi äiti vauvoineen. Kun ääneen ihmettelin, miksei tulokasta laitettu tyhjillään olevaan huoneeseen, kätilö kertoi "säästävänsä askeliaan" - sekä uusi äiti että huoneessa ennestään oleva kun olivat hänen hoidossaan, ja tyhjillään oleva huone aivan toisessa päässä osastoa.

Osaston kätilöt ovat ihania, kaikki omanlaisiansa persoonia mutta ehdottoman hyviä, joskin ylityöllistettyjä hoitajia. Aamuvuorossa ei usein tahdo aika riittää kirjaamiseen eikä äitien, varsinkaan ensisynnyttäjien eli ensareiden kunnolliseen ohjeistamiseen. Opiskelijana otan sitten itse vahingon takaisin ja istun tuntitolkulla juttelemassa niiden äitien kanssa, jotka haluavat tai tarvitsevat lisäohjausta. Varsinkin yövuorot ovat osoittautuneet käteviksi, kun väsyneet äidit heittävät kainouden nurkkaan ja sanovat suoraan, etteivät ole saaneet riittävästi tukea. Kätilöt tekevät kyllä parhaansa, mutta aivan liian usein kaikilla on liian monta äitiä ja vauvaa hoidettavana yhtä aikaa..

Harjoittelussa olen päässyt heti ensimmäisestä päivästä lähtien hoitamaan sekä äitejä että vauvoja. Vauvojen pesua, vaipanvaihtoa ja muuta hoitamista on kyllä kuivaharjoiteltu koulussa nukeilla, mutta voi, miten erilaista se on oikeiden vastasyntyneiden kanssa! Miten epävarma olo itsellä oli ensimmäisenä päivänä, kun nosti päivän vanhan pienen syliin vaipanvaihtoa varten, ja miten helpolta se nyt viiden vuoron jälkeen tuntuu! Jo kolmantena päivänä vauvahommat sujuivat niin hyvin, että neuvoin jo yhtä ensisynnyttäjää vauvan hoidossa. Oli ylpeä olo :) Äitien kohdalla olen päässyt painelemaan ja tunnustelemaan kohtuja, tarkistamaan ompeleita ja haavoja sekä kyselemään vuoto- ja rinta-asioita.. henkistä puolta unohtamatta, kuten jo ehdinkin mainita. Ekassa yövuorossa taisin istua yhteensä pari tuntia tukemassa erästä ensisynnyttäjä-äitiä imetysasioissa. Kaikki nämä asiat tuntuvat ja ovat tuntuneet alusta lähtien niin omilta, niin juuri siltä mitä olen toivonutkin ja mitä olen opiskelemaan lähtenytkin. Koskaan ei ole ollut harjoittelussa alusta asti näin hyvä fiilis.
Facebookissa on ollut pakko hehkuttaa joka päivä vauvajutuilla, kun itsellä on niin hyvä olo, että joka vuoroon lähtee innokkaasta ja vuorosta ei tekisi mieli poistua ollenkaan. Jos työt loppuu varttia ennen kuin työaika, maleksin vielä osastolla ja keksin tikusta asiaa ja juttelen muiden kanssa ja autan kaikin tavoin siihen asti, että työaika on mennyt jo hieman ylitsekin ja on pakko repiä itsensä irti ja laahustaa pukukopeille.

Vauvat vaan on niin tuoksuvia. Ja pieniä. Ja suloisia. Ja huutavia, haisevia ja hankalia, ja silti vastustamattomia. Onneksi oma vauvakuume on kuitenkin yllättäen laskenut, kun on jotenkin konkretisoitunut itselle miten kauan aikaa ja tiiviisti lapsi sitoo äitiään (niinhän on tietenkin tarkoituskin). Babysittasin entisen au pair- äidin 9kk ikäistä tyttövauvaa ja vielä senkin ikäinen on aivan kiinni hoitajassaan, puhumattakaan vastasyntyneestä. Oma vapaudenkaipuu on siis nostanut päätään: vaikka ehdottomasti ja aivan takuulla tahdon itsellenikin tuollaisen tuoksuvan haisevan pienen kippurajalkanyytin ja takuulla tahdon sen ennenkuin täytän 30, niin muutamaan vuoteen ei sellaisen tekemiseen ole vielä kuitenkaan kovaa hinkua. Jos saan pitää itseni vielä hieman pidempään itsenäni enkä pelkkänä tissieläimenä, niin myöhemmin voin ilomielin vaihtaa vapauteni symbioosiin pienen ihmisenalun kanssa. Ja toisten vauvojen hoitaminen helpottaa onneksi myös :)

Reissujuttuja

Kirjoittaminen jäi sitten kuitenkin reissun aikana, mikä ei kylläkään ollut mikään yllätys. Kivoja juttujakin tapahtui, mutta muuten oli aika rauhallinen reissu, ehkä vähän turhankin. Odotin ehkä vähän enemmän, ja Berliini oli muuttunut jonkin verran, kuten myös minä.

Alisen kanssa treffattiin Schönhauser Alleella ja käytiin shoppailemassa ja syömässä :)

©Alise

Löysin viimeinkin yhdet kengät ja Alisen ansiosta myös farkkulegginsit, samanlaiset jotka hänkin osti. Enemmän kuvia päivästä löytyykin Alisen blogista. Mukavaa oli :)

Ja kun suomalaiset tapaavat Berliinissä, olut kuuluu tietenkin asiaan!

Berliinissä vietettin myös 11.11 berliininmunkki- päivää, jota paikalliset kutsuvat Pfannkuchentagiksi (koska berliiniläiset eivät nimitä munkkejaan berliininmunkeiksi :). Traditiolla näyttäisi olevan jokin yhteys laskiaiseen ja se on ilmeisesti alunperin lähtöisin Briteistä. Joka tapauksessa munkkipäivänä eli 11.11 kuuluu klo 11.11 syödä berliininmunkkia ja juhlia hiukkasen :D Perheellä, jossa olin vieraana, on oma firma, jossa työt keskeytettiin tuohon aikaan ja syötiin etukäteen tilattuja munkkeja kahvin tai teen kera, mutta muutoin asiaa ei juurikaan juhlittu. Hupaisa juhla kuitenkin.

Pfannkuchentag

Yhtenä perjantaina lähdettiin Alisen luokse kortinpeluu- ja pullonkallistuspuuhiin. Ilta kului niin vauhdilla, että aiottu klubillelähtö venyi puoli kahteen (tämä ei Berliinissä ole vielä lainkaan tavaton aika lähteä klubille, kun iso osa niistä on pitkälle aamuun auki). Minulta ja mieheltä loppui kuitenkin kisakunto, kun aamulla oltiin herätty ennen seitsemää ja alkoholi+väsymys tekivät tehtävänsä. Niinpä lähdettiin taivaltamaan tuskaista tietä kotiin, meiltä taisi mennä julkisilla+autolla yhteensä melkein tunti ennenkuin päästiin kotiin ja ulkona oli helvetillisen kylmä. Alise jatkoi vielä baanalle ja kertoi myöhemmin jonottaneensa muutaman tunnin klubille, jonka jälkeen poke oli laittanut ovet kiinni ja häipynyt.. Siinä vaiheessa olimme hyvin tyytyväisiä siitä ettemme lähteneet jonoon nukkumaan.

Loppuloma sujuikin shoppailun merkeissä. Lopulta mukaan tarttui useita paitoja, kahdet oikeat farkut, kahdet farkkulegginsit, kahdet syyssään kengät ja yhdet talvisaappaat, bilehame- ja paita sekä elektroniikkaa, johon lukeutui mm. vaaka, uusi kamera ja kaiutinsarja. Nyt ei tarvitse sitten ostaa yhtään mitään pitkään aikaan, ja miä en tartte kyllä joululahjojakaan tänä vuonna!

Lentoa edeltävänä iltana oli tarkoitus vielä suunnata Alisen ja Mikon luo kotibileisiin, mutta pakkaaminen venyi puoleenyöhön ja kentällä oli oltava aamulla ennen seitsemää, joten tämä tapahtuma oli valitettavasti jätettävä väliin. Pakkaaminen oli operaatio sinänsä ja kaikki ei mahtunutkaan laukkuun. Lisäksi Aldista ostettu kenkäteline oli jätettävä kentälle (oli siis osissa), kun tiukkapipoinen AirBerlinin työntekijä nipotti 1,5 lisäkilosta. Lentomatkustajat pitäkää varanne, kilon tai parinkin ylityksissä ollaan nykyään tiukkoina! :( Toista se oli ennen..

Lento sujui hyvin, näkymät pilvien päällä oli mahtavat. :) Uusi kamera jäi valitettavasti vielä miehelle joka tuo sen tullessaan, sillä olisi varmaan saanut vielä mahtavampia kuvia pilvien päältä..

If there's heaven, this must be it

Suomessa olikin sitten kotoisen viluista eli p*rkeleen kylmä. Jo Vantaalla piti täristä lämpimissä talvisaappaissa mutta ohuissa legginseissä, onneksi sain tädiltä lainaan talvivaatteita sen vuorokauden ajaksi kun toivuin matkasta hänen perheensä luona. Sunnuntaina sitten junalla Jyväskylään (yllätävää: ilman viivytyksiä), jossa oli vielä kylmempää ja lumisempaa.

Hyvä reissu, etenkin ostosten osalta (jälkeenpäin ihmettelen kuinka jaksoin, kiersin nimittäin 5-6 suurta ostoskeskusta läpikotaisin, ja löysin vieläpä siihen nähden melkoisen vähän tavaraa mukaani). Seuraava kerta tulee kyllä, mutta silloin viivyn lyhyemmän aikaa, majoitun hostelliin, shoppaan vähemmän ja käytän vähän enemmän aikaa Berliiniin itseensä. Oli sentään hyvä palata juurilleen ja huomata kasvaneensa eteenpäin siitä mistä on lähtenyt.

Pikapika

Oma kone ei edelleenkään toiminnassa, joten pikapäivitystä koulun koneelta:

Tällaista täällä tänään.

Vihdoin Berliinissä!

Noniin, jälleen on tullut aika muistaa että blogi on olemassa, sikäli kun se ihmisiä kiinnostaa, ja rustailla ajatuksia meneillään olevasta syksystä ja matkasta.
Jälkihuomautus: huomaan tilittäneeni aikalailla pelkästä loman alusta jo, joten joita kiinnostaa vain Berliiniosio, voivat hypätä suoraan kappaleeseen 6. 

Osa 1: Koulu. 
Edellinen koulujakso loppui tasan kaksi viikkoa sitten lasten ja nuorten hoitotyön verkkotenttiin, josta ropsahti nelonen, samoin kuin koko kurssista. (Heti samana päivänä rakas uskonnontunninkamu tuli vierailulle ja vietimme hyvin puheliaat kaksi päivää. Lauantaina käytiin pelaamassa bilistä ja syömässä hyvää ruokaa Foodissa, ja saimme myös hienon Jyväskylä- turistikierroksen, jonka kruunasi Kuokkalan vesitorni pimeällä.)
Olin jakson loputtua aika tyytyväinen mutta melko hämmentynyt. Tuntui ettei meille taaskaan opetettu puoliakaan niistä asioista joita olisi pitänyt, kaikki piti lopulta lukea itse kirjasta eikä päähän tahtonut jäädä muuta kuin äitiyshoitotyön osuudet, jotka kiinnostavat hurjasti jo ammatin puolesta. Suuntaavien opintojen infotilaisuus oli huippu ja tarpeellinen, antoi paljon osviittaa tulevasta (siitä ehkä oma postaus jos jaksan) ja pääsin myös näkemään muita kätilöitä, joiden kanssa tullaan opiskelemaan tiiviisti seuraavat kaksi vuotta. :)

Osa 2: Viiden viikon loma alkaa.
Ensimmäinen viidestä lomaviikosta meni leppoisasti Diana Gabaldonin uusinta kirjaa (Luiden kaiku) lukiessa, oppari-haastattelua litteroidessa sekä siivotessa. Ensiksi mainittu kirja oli taas Gabaldonin parasta antia pitkään aikaan, mutta loppui kovin epäreilusti kesken - kirjassa kuljetettiin 3-4 tarinaa yhtä aikaa ja kaikki jätettiin yhtä jännittävään kohtaan kuin Kauniit ja Rohkeat konsanaan. Seuraavaa kirjaa odotellessa! Haastattelun litterointi puolestaan on yhtä tuskaa, kun kymmeneen minuuttiin haastattelua saa käyttää melkein puoli tuntia aikaa. Päätin pitää loman lomana ja niinpä sain tunnin ja vartin haastattelusta litteroitua noin vartin ensimmäisen viikon aikana :D Siivoamisen suhteen tavoitteet jäi saavuttamatta, sain kyllä vaatekaapit ja eteisen kaapit täysin siivottua mutta keittiön komero ja koulupöytä jäivät odottamaan uutta inspiraatiota.. no, loma on sentään loma joten ei kai itseltään voi liikaa vaatiakkaan. Velipoika tuli tosiaan myös käymään loman alussa, kokkailtiin, katsottiin leffoja ja saunottiin. Laatuaikaa :) Kiva kun toinen asuu niin lähellä että ehtii/viitsii/jaksaa käydä usein käymässä.

Ensimmäisen lomaviikon lopulla veli veikkonen piti myös maisteriksivalmistujaisjuhlat kavereilleen eli kosteat bileet, jotka sisälsivät Dr. Flaming Peppereitä mutta yllättäen ei lainkaan Guitar Heroa. Itse olen koittanut pitää kohtuutta mukana alkoholinkäytössä sen jälkeen kun innostuin alkusyksystä punaviinistä ja join sitä tolkuttomia määriä, joten oli mukava kerrankin seurata bilekansan pöllöilyä vain lievässä pienessä sievässä. Hyvät bileet kuitenkin! Porukka päätti ennen puoltayötä lähteä baariin, mutta jalkaisin/pyörällä liikenteessä olevasta väestä suurin osa hävisi Kuokkalan sillan paikkeilla, joten päätettii Tiian kanssa lähteä baarin sijasta kotiin. Kotimatkalla oli toki poikettava Tiian luona teellä, joten lopulta selvisin itse kotiin noin neljän kieppeillä. Silloin oli aivan lämmintä, hiljaista ja pimeää, mutta kolme tuntia myöhemmin kun heräsin ehtiäkseni yhdeksän bussiin Mikkeliin, oli maailma valkoinen ja lunta pyrytti kuin Esterin pyllystä. Mahtavaa!

Sitten seurasikin viikonloppu ja alkuviikko rakkaan siskoliskon kanssa (hiustenvärjäystä, karkkia, paaaaljon höpötystä ja leffa mummin&veljen kanssa), pikavisiitti pääkaupunkiseudulle, nopeasti vierähtänyt toka lomaviikko rakkaan kainalossa ja sitten pitkä viikonloppu Vantaalla tädin ja sen perheen luona. Pääsin mm. hoitamaan hevoisia kun täti ja serkkulikka meni ratsastamaan :> voitin pelkoni ja kuoputtelin hirvittävän puoliverisen takakavioita ja kaikkea. Nyt tekis itse mieli satulaan!

Osa 3: Berliiniin!
Ja sitten, viimein, koitti se Suuri Päivä kun suuntasin Vantaan julkisia hyväksikäyttäen Helsinki-Vantaalle ja AirBerlinin avustamana Berliiniin. Koko matka tädin kämpiltä kentälle on oma tarina jo sinänsä sisältäen kaksi bussia ja ja yhden junan ja liikaa muistettavia asioita, kentällä kaikki olikin helppoa ja hauskaa, ostelin vielä viime hetken tuliaisia ja mietin miksen ollut jättänyt kaikkia suomi-tuliaisia kentältä ostettavaksi kun siellä niitä kuitenkin aina takuulla on (turhaan juoksentelin ympäri Jumboa siis).
Lennolla luin Hesarin ja Deutsche Weltin sekä pokkarin joka kertoi Auswitchistä, en myöskään ymmärtänyt sanaakaan siitä saksasta enkä englannista jota lentoemännät puhuivat, ja kun Berliinin päässä sullottiin kaikki kahteen hyvin täyteen lentokenttäbussiin, tuli lievästi klaustrofobinen ja paranoidi olo :D
Punkkaan miehen entisen aupairperheen luona, joista vain isä puhuu englantia ja sitäkin harvoin. Ensimmäinen ilta oli lievästi sanottuna vaikea, kun kieli ei tahtonut millään palautua tarpeeksi nopeasti päähän ja kaikki puhuivat aivan liian nopeasti. Nyökkäilin, hymyilin ja sain palautetta siitä etten kuuntele enkä kommentoi. Kiitos tästä. Seuraavan aamun istuin koneella ja litteroin opparihaastattelua, kun tajusin viimein että siinä tulee menemään ikuisuus ja seuraavan litterointi ois aloitettava kun palaan Suomeen. Päivällä syötiin saman pöydän ääressä perheen firman periberliiniläisten työntekijöiden kanssa, joiden mongerrus oli täysin mahdotonta tunnistaa tai ymmärtää, joten pöytäkeskustelut menivät multa täysin ohitse - elämäni tuskaisin ruokailuhetki valehtelematta.
Yritäppä huviksesi keskittyä yhtä aikaa ymmärtämään mutisten puhuttua berliininmurretta, seuraamaan ihmisten välisiä yhteyksiä (katseet, eleet jne), käyttäytymään hyvin ja asiallisesti syöden siististi ja pitäen huolta ettet syö liian nopeasti, hitaasti, kovaäänisesti tai muuten epäkorrektisti. Lisäksi voit nyökkäillä, hymyillä ja koittaa olla katsomatta ketään silmiin, ettei kukaan vain kysyisi mitä mieltä olet keskustelun aiheena olevasta asiasta, sillä ethän ole ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä on viimeisen vartin aikana sanottu. Toll!
Myöskään nostalgian hyökyä ei kuitenkaan tullut. Berliini tuntui aluksi ihan vieraalta, kuin en olisi koskaan käynytkään koko kaupungissa. Se oli melko kummallista.

No, ei se mitään. Loma lähti kyllä paranemaan siitä. Samana päivänä lähdin pariksi tunniksi Linden Centeriin Hohenschönhauseniin ja löysin paidan ja vyön. Tavoitteena on siis, muuten, löytää mahdollisimman paljon ja halvalla vaatteita, koska ne ovat Saksassa halvempia ja valinnanvaraa on enemmän ja vaatekaappini suoraan sanoen kaipaa täyttä uudistusta. Myös useammat kengät sekä erinäisiä muita asusteita on hakusessa. Seuraavan päivän kulutinkin niin Linden Centerissä kuin East Gate- ostarilla ja tällä kertaa mukaan tarttui housut, urheiluhousut, pari talvipaitaa, erinäisiä hygieniatarvikkeita (kuten ihana tuoksuva käsirasva tulevaa sairaalan harjoittelua ja käsien kuivumista silmällä pitäen), alusvaatteita sekä maailman ihanin huppari (mies valittaa aina kun lainaan sen huppareita, joten ostin oman!). Myös kieli on palautunut ällistyttävän huimaa vauhtia, ja tänään sain jo jopa selvää siitä mistä ruokapöydässä puhuttiin ja mitä vieressä istuva berliiniläinen mongersi. Ehkä mulla on sittenkin vielä toivoa!

Jatkosuunnitelmissa elokuvissakäyntiä (en ole nähnyt Inceptionia ja täällä se pyörii vielä, joten..), lisää shoppailua, Berliinin keskustan moikkaamista sekä muuta mukavaa. Asianajajaan pitäisi ottaa yhteys jotta voitaisiin treffata, viimeisellä viikolla olen lupautunut babysittaamaan omaan entiseen aupairperheeseeni ja Alisea oli tarkoitus myös nähdä. Olen myös varautunut bilettämään, syömään ainakin kerran ravintolassa (dönerin vetäisin heti tunnin sisällä maahantulostani, joten se on hoidettu jo) ja muutenkin nauttimaan. Koska tulen viettämään jonkin verran aikaa koneella (koko ajan ei jaksa juosta jossain), saatan jopa jaksaa postailla tämän reissun aikana useampaan otteeseen. Koitas myös vastedes pitää postaukset hiukkasen lyhyempinä, jotta niitä jaksaa lukea. Anteeksi.

Viikonloppuna mahdollisesti kenkäjahtiin Alexaan.. Bis bald!

Syksyn säveliä

Syksy on täällä! Kuuman kesän jälkeen tuntuu ihan järkyttävän pahalta mennä ulos - sitten kun sinne saa pakotettua itsensä ja liikkuu vähän, on ihan kiva olo eikä pois huvittaiskaan tulla. Eilen illalla skippasin kuitenkin humppaillan Tiian kanssa koska ulkona oli pimeäämärkääkylmää ja annoin hormonien ottaa vallan ja lojuin sohvan pohjalla koko illan. Koko viimenen lomaviikko on oikeestaan kulunut mukavasti siellä.

Eilen sain vastauksen Mikkelin keskussairaalasta- odotin vain jonkinlaista vahvistusta harjoittelupaikasta, mutta sainkin kuulla, että siellä on liikaa Mikkelin omia harjoittelijoita joten miulle ei riitä paikkaa. Epäreilua! Nyt kolmen viikon syysloma vaihtui viideksi, joten taitaa olla aika soittaa Keski-Suomen rekryyn ja varata viimein se haastatteluaika ja varautua töiskentelemään lokakuussa pari viikkoa - no, saahan siinäkin kokemusta. Ootin vaan jo niin sitä että pääsen pariks viikoks asumaan Mikkeliin (ilmaiselle ylläpidolle ja näkemään perhettä, kiitos nam). Nyt en ehkä viitsi lähteä sinne kun ei sieltä kuitenkaan löydy mitään järkevää tekemistä siks aikaa, ainakaan mitään mistä kukaan maksais rahaa. Ja raha olis nyt olennaista että pääsis taas matkustelemaan.

Nimittäin miun kuumeiluasteikot on taas vaihtaneet suuntaa: vauvakuume on laskussa, jopa alilämmöllä, ja matkakuume polttelee kuin tuli. Jännä että sillon ku mentiin virallisesti naimisiin, mulla oli kamala vauvakuume, ja nyt häitten ei tekis tippaakaan mieli pentua. Vauvablogien lukeminen ällöttää vaihteeksi (raskausblogien lukeminen on kyllä vieläkin ihan kivaa) - vahvistuu vaan tunne siitä että ei vielä kymmeneen vuoteen meille tuollaista! Sen sijaan selailen tuttujen ja puolituttujen matkakuvia ja haaveilen kaikista niistä paikoista mihin vielä pitäis päästä. Luokkakaveri oli juuri menneenä kesänä interreilillä, velipoika matkustelee tällä hetkellä ympäri Jenkkilää ja kaikki muutkin epäreilut ihmiset vaan varailee matkoja Thaimaaseen ja vaikka mihin.

Siispä minäkin varasin liput - minnekäs muualle kuin rakkaaseen Berliiniin! Berliini eli Bertsa, jossa asuin vuoden aikana Ennen Bloggausta (sieltä olis tullut mahtavia tarinoita blogiin jos olis älynnyt aloittaa sellasen sillon), on maailman nostalgisin kaupunki miulle enkä oo päässy käymään siellä yli kahteen vuoteen eli sen jälkeen kun sieltä lähdin. Tarkoitus oli mennä syksyllä 2008 käymään uudelleen mutta joku maailmanmatkaaja oli varannut liput väärinpäin eli TXL-HEL-TXL eikä rahatilanne kestänyt lippujen vaihtoa, joten jäi käymättä.. Mutta nyt kun miun syysloma venyi viiden viikon mittaiseksi ja AirBerlinillä sattui olemaan mukavat tarjouspäivät, varasin halvat liput reiluksi kahdeksi viikoksi Berliiniin. Tuonnemmaksi siirretään pohdinnat siitä missä kaikkialla tulen sielläollessani yöpymään, mutta hätätilanteessa hostellitkin on marraskuussa hinnaltaan sellaista 6-10 euroa/yö, joten eipä sekään paljon kirpaise. Varsinkaan jos pääsen ensin pariksi viikoksi töihin.

Eli matka jälleen tiedossa. Tämä vuosi näyttää muutenkin muodostavan tällaiseksi nostalgiamatkojen vuodeksi: kävin ensimmäistä kertaa piiiiitkään aikaan Tallinnassa, käytiin uudelleen melkeinvuosipäivän kunniaksi Pariisissa, ja nyt syksyllä muistoja verestämään Berliiniin.

Onhan se hyvä kaivella juuriaan ja muistella mikä teki minusta tämän ja tällaisen kuin olen nyt.

Päivittelyä

Noniin, tehdäänpäs pientä päivitystä ensimmäistä kertaa kuukausiin.

Matka Skotlantiin päättyi onnellisesti toukokuun lopulla. Kaikki taskit eli tehtävät eli missionit suoritettiin loppuun, kaikki suoritetut asiat hyväksyttiin kotikoulussa, sain opintopisteeni ja rahani ja kokemukseni ja ikävä Ylämaille jäi.

Matka morsiameksi oli kurvikas ja päättyi myös onnellisesti. Kesän kiireessä en sitten viitsinytkään päivitellä blogia yhtään sen asian tiimoilta, mutta järjestelyt etenivät nopeasti mutta epävarmasti mutta epäloogisesti, kuten meidän perheessä on tapana. Kaikki saatiin tehtyä ajallaan, mitään olennaista ei jäänyt puuttumaan (paitsi hääkarkit, joita tehtiin porukalla viimeiset 2 vuorokautta ja jotka unohtuivat kotiin - ei hätää, saatte ne kiitoskorttien mukana!), ja häät menivät muutenkin mahtavasti.

-puvusta tuli ihana, vaikkei se tahtonutkaan kestää päällä letkajenkan eikä pöydillä tanssimisen aikana. Se oli myös muuntumiskykyinen: kun se lavatanssin tuoksinassa kastui, alaosa ratkottiin irti ja tilalle kiedottiin Meksikon lippu. Puku oli myös helppo pestä jälkeenpäin ja korjata!
-sulhanen oli tyytyväinen hiuksiinsa, pukuunsa ja kenkiinsä. Morsiamen hiukset eivät olleet monen tunnin laittamisenkaan jälkeen ihan niinkuin oli tarkoitus, mutta kelpasivat mainiosti ja kauniilta näytettiin.
-Vieraita oli tarpeeksi ja kaikki olivat toivottuja ja kaivattuja ja toivottavasti viihtyivät.
-seremonia meni paremmin kuin hyvin ja molemmat osapuolet muistivat valansa, jotka keksittiin autossa matkalla hääpaikalle. Säestys oli ihanaa ja lauluesitys kirvoitti piiloteltuja kyyneleitä! Puhe oli hyvä - lyhyt mutta ytimekäs.
-ruoka oli hyvää, halpaa ja sitä oli riittävästi! Kakku oli kaunis ja pirun hyvän makuinen. Sulhasen puolen naisten vaivalla tekemä Jamaica-mehu meni hyvin kaupaksi, eikä kenellekään jäänyt nälkä tai jano
-ohjelmaa oli sopivasti muttei liikaa ja morsiuspari nautti! Kiitos kaasojen :>

Myös piñata oli maailmankaikkeuden paras ohjelmanumero:

-tanssimisosuus meni justiinsa nappiin, sade alkoi vähän ennenkuin lopetettiin, bändi soitti puoleenyöhön kun sopimus oli kymmeneen, sulhanen&bestmanit rokkasivat varsinaisen bändin pitäessä taukoa ja kaikki halukkaat saivat tanssia sydämensä kyllyydestä! Sahti ja muut ystävät vauhdittivat ujoimpien tanssia, romansseja syttyi ja letkajenkkakin nähtiin. Parhautta! Jopa yli seitsemänkymppinen pappani tanssi omien sanojensa mukaan ensimmäistä kertaa elämässään.
-sauna oli päällä pitkin yötä ja siellä kans oltiin. Meksikolaisia etsittiin pitkin metsiä ja kaikki pääsivät lopulta sänkyihinsä. Yksi kaasoista vietiin lanssilla sairaalaan mutta onneksi kyseessä oli vain korkeat promillet ja silläkin saralla kaikki hyvin. Morsian ja isänsä olivat ylpeitä kontrollissa pysyneistä promilleistaan.
-seuraavana aamuna melkein kaikki selviytyivät ajallaan aamupalalle, paikka saatiin siivottua ja useimmat pääsivät lähtemään alle 0.5 promillea veressään kotia kohti. Sulhanen piti huomenlahjastaan, morsiuspari piti lahjoistaan (kunhan muisti saaneensa sellaisia, kun ne olivat siinä häiden tohinassa täysin unohtuneet) ja pitivätpä myös toisistaan.

Sitten käytiin hävittämässä miehen uusi sormus järveen, jonka jälkeen tuore aviomies lähti kavereineen ja sukulaisineen honeymoonille mökille ja tuore rouva jäi viikoksi kotiin ja töihin ja sukeltamaan sitä sormusta (löytyi).
 Sormusta etsimässä:

Sen jälkeen onkin tehty vielä jos minkämoista matkaa..

Viikko-pari häiden jälkeen lähdettiin päiväksi Tallinnaan meksikon-vahvistusten kanssa, näyttämään Pohjolan antia, ja kauniiksihan se todettiin, vaikka käly olikin lievästi pettynyt Tallinnan shoppailutarjontaan. Mutta aurinkoa ja lämpöä riittä (+25), laivalta napattiin tuliaisiksi flunssa ja superalkosta parit pöytäviinit. Pääsivätpähän pojat myös robinhoodeilemaan! Hieno matka tuli siis tästäkin :)

Ennenkuin käly ja miehen isoisä päästettiin kotiin Meksikoon, käytiin vielä honeymoonilla perheen kanssa Pariisissa. Parin päivän pikamatka sisälsi runsaasti kävelyä, kulttuuria ja kuvia. Pariisia oli helppo näyttää kun se oli jo tuttu, kaikki nähtävyydet kierrettiin hyväksyttävällä nopeudella asianmukaisten kuvien kanssa ja jälleen, ilmakin oli kaunis, mukaanlukien viimeisen illan sade, joka tilattiin jottei tarvitsisi enää lähteä minnekään. Hotelli oli ranskalaisuuden perikuva ja patongit hyviä! Meille myös nostalginen matka, mentiin lähes päivälleen kaksi vuotta takaperin kihloihin samassa kylässä ^^

Öistä Pariisia:

Tässä kaikki tällä kertaa. Koulu alkaa ensi maanantaina teoriaosuuksilla, minkä jälkeen loppusyksy on harjoittelua. Vuorossa tällä kertaa lasten ja nuorten hoitotyön sekä perheen hoitotyön harjoittelut, vahvistetusti synnyttäneiden vuodeosastolla sekä toivottavasti vauvateholla (vahvistusta vaille varmaa). Matka kätilöksi siis jatkuu edelleen!

Kotona ollaan!

Eli lento pääsi lähtemään ajallaan tuhkapilvistä huolimatta ja kotiin päästiin onnellisesti. Maanantaina 17.5 oli siis Edinburgin lentokenttä vielä suljettuna, mutta se avattiin iltapäivällä. Miun lento näkyi Edinburin lentokentän omilla sivuilla aikataulussaan olevana ja ok maanantai-iltana, mutta RyanAirin sivut ei tietenkään löytäneet koko lentoa eivätkä muutenkaan pystyneet käsittelemään bookingiani millään lailla. Tein siis viimeiset pakkailut maanantai-iltana, jännitin lennon tilannetta ja pohdin paniikinomaisesti pitäisikö soittaa RyanAirille ja varmistaa vielä - lentoyhtiö itse ratkaisi tilanteen olemalla tavoittamattomissa kymmenen aikaan illalla, joten päätin luottaa lentokentän omiin nettisivuihin ja lähteä matkaan.

Juteltiin siis kämppisten kanssa vielä viimeiset tunnit, ja uudenpi kämppis kokkasi meille jotain intialaista herkkua ja teki mulle siitä vielä eväsleivät. Sitten puoli yhdeltätoista rinkat ja muut kamppeet niskaan - 25 ylimääräistä kiloa, yritin kuvitella sen kaiken hartioiden sijaan lantion seudulle painamaan luita ja potkimaan kylkiluita, ja uskoin ymmärtäväni hiukan siitä miltä raskaana ollessa tuntuu.. beibifever helpotti kummasti hetkellisesti. Sitten sanottiin heipat kämppisten kanssa (silleen äkkiä ja välttäen ylimääräistä kosteaa vetistelyä) ja jännittyneenä kävelin  lyllersin juna-asemalle. Juna oli aikataulussaan ja melkein tyhjä, olihan se viimeinen juna Edinburiin koko iltana. Edinburissa tietenkin missasin sen juuri hetikin saapumiseni jälkeen lähtevän bussin lentokentälle, koska en ihan tarkkaan tiennyt mistä yöbussit lähtivät, ja jouduin etsiskelemään paikkaa hetken.

Täytyy kuitenkin sanoa, että tuli haikea ja aika hieno fiilis kun odottelin siellä Edinburin keskustassa sitä seuraavaa yöbussia 45 minuuttia. Istuin raskausrinkkoineni jossain betoniportailla ja kuuntelin Beethovenia, taivas oli tumma ja tähtikirkas ja ilma oli lämmin.. kaupunki sykki elämää vaikka oli maanantai-ilta.

Noh, sitten taas menoksi, bussiin ja kohti kenttää. Kentällä majoittauduin check-in pisteiden ja infotaulujen viereen, mutta joku kusipää oli päättäny NUKKUA juuri niillä ainoilla penkeillä, jotka olivat virtapistokkeen vieressä, joten istuin muutaman tunnin lattialla pyörien netissä ja katsellen How I Met Your Motheria, jossa olin jäänyt surkeasti jälkeen nettirajoitusten takia Skotlannin-aikana. Joo, yritin aluksi nukkua mutta kuka nyt oikeasti malttaa jos pitää jännittää sitä että lähteekö oma lento ollenkaan? Joka jakson jälkeen piti rampata infotaululla toteamassa ettei sielä vieläkään lukenut mitään.

Lopulta kuitenkin check-innit avattiin ja tämä aikainen matolintu sai kerrankin napattua hyvän paikan jonon alkupäästä, kyllä kannatti. Tsekattuani itseni sisään menin yläkertaan, josta olisi löytynyt mukavan lokoisat ja pehmeä kahvilan penkit niin nukkumiseen kuin sarjojen katseluunkin.. well.. no can do. Kiitos nälättömyydestä kuului täysin kämppikselle, jonka namit intialaisherkkueväsleivät pitivät nälän loitolla kun kaikki kahvilat olivat kiinni.

Eipä siinä sitten muuta. Lento lähti ajallaan, löysin jopa oikealle portilla (jossa sain vilunväreitä tajutessani olevani suomalaisten ympäröimänä.. mikä karmea fiilis!), pääsin kuin pääsinkin koneeseen ja Suomessa tutustuin maailman rumimpaan lentokenttään, Tampereen Pirkkalaan. Terve Suomi, kiva kun nähdään, koska pääsee taas pois?

Onneksi vastassa oli maailman ihanin mies maailman tyhmimmän koiran ja tutuimman vanhan auton kanssa hakemassa meikäläistä kotiin. Ilmakin oli mukavan sateinen, ei siis tarvinnut istua paahteessa matkalla Tampereelta kotiin Jyväskylään. Kotona olikin sitten maailman ihanin olla, vaikka pieni pyörähdys ruokakaupassa aiheutti muljahduksia sydänalaan - Skotlanti oli SITTENKIN halvempi kuin Suomi, voi hyvänen aika. Ensimmäinen viikko meni totutellessa korkeaan hintatasoon, opetellessa jälleen katsomaan ensin vasemmalle tietä ylittäessä (ei edelleenkään luonnistu kovin hyvin) ja nautiskellessa suomalaisista ruoista. Ja tietenkin paperihommia hoitaessa..

Niin ja sitten miehelle oli tullut kutsu vielä johonkin lisähaastatteluihin kouluunhakemisen johdosta, joten heti seuraavana päivänä hurautettiin Kuopioon. Mies teki testinsä ja miä tapasin melkein pitkäaikaisinta ystävääni joka asuu Kuopiossa, me tytöt ostettiin kesälomasiiderit ja juotiin ne puistossa. Kuopiolla oli oikein kunnon promoilmat päällä, ne yrittää ylipuhua meitä muuttamaan sinne.. Saa nähdä kuinka käy. Sitten mies pääsi kokeestaan, käytiin syömässä ja jätskillä ja kotimatkalla vielä uimassa. Kiva suomalainen kesäpäivä :)

Että tällaista pehmeää kotiinpaluuta.. Ensimmäisellä viikolla silmille pamahti myös kiusaaja nimeltä Opinnäytetyö, ja kärsijätoverini olivatkin hoitaneet jo paljon käytännön asioita alta pois ja pääsimmekin tekemään aikataulutuksen. Nyt tämä Opinnäytetyö on pantu osiin ja jaettu ja kirjoittaminen ja lähteiden etsintä olisi aloitettava päivänä x ensi kuuta ja saatava valmiiksi kesän aikana.. Oh my God. Sen lisäksi ensi perjantaina olisi lääkäritentit kirurgiasta ja anestesiologiasta, tänä perjantaina verkkokurssin ensimmäisen tehtävän palautus ja vaihtoraporttikin olisi palautettava. Niin ja se siirtohakemus Savoniaan kuun loppuun mennessä. Niin ja olihan meillä häätkin tulossa.. Joo, pehmeä lasku. Taidan jatkaa nyt sen verkkotehtävän vääntämistä ja jatkaa sitten noihin muihin hommiin..

It's getting closer..

..nimittäin lähtö, ja tuhkapilvi! Nyt on melkein koko Irlannin ilmatila sekä länsi-Skotlannin ilmatila suljettu.. Onneksi, ONNEKSI en ole lentämässä Glasgowsta! Edinburin kenttä on vielä ainakin auki, saa nähdä miten tilanne ehtii kahdessa päivässä muuttua..
Nyt kaikki siis auttamaan ja puhaltelemaan ja piereskelemään tuhkapilveä pois!!! Mun on pakko päästä kotiin :(

Nyt sit siivoilemaan kämppää ja jännäämään vuokraemännän vierailua ja kattomaan minkälainen riita saadaan aikaseks niistä laskuista ja mitä miä lopulta päädyn maksamaan.. Ja minkälaisia päätöksiä tuo tuhkapilvi tulee tekemään..

I'll be counting up my demons, hoping everything's not lost.

Tuhkamunapilviä ja rahaongelmia

Noniin, kylläpä se tulivuori taas puhaltelee pilviään tännepäin.. Uutisissa luvattiin että osa Britannian ilmatilasta suljetaan ehkä sunnuntaista tiistahin. Parempi olis sitten sulkea tuo Down South eli Englandshire eikä kuvitellakaan koskevansa Skotlandian ilmatilaan. NII. En vaan oikeesti kestä jos mun lento peruuntuu. Meen jököttämään sinne kentälle joka tapauksessa niin pitkäks aikaa että pääsen koneeseen ja kotiin. Tai sit uin kotiin... Tuliskohan porukat hakemaan mut Norjasta..

Sitte kämppis soitteli vähän kaasuyhtiöön ja ilmeisesti meidän kaasu- ja sähkölaskut on muka taivaissa. £84 per naama, mitä helvettiä, landlady silloin lupaili että maksimissaan £70 yhteensä kuussa.. Joopa joo. Tämä ei jää tähän tämäeijäätähän.. Mistä minä tuollaisiksi rahoiksi muutun >:/ Ja sitten pitäis muka maksaa viiskymppiä ekan kahen viikon kaasuista vaikka kolmannella viikolla ilmeni että masiina on ollut jotenkin rikki ja kuluttanut enemmän kuin normaalisti. Keskustellaan tästä huomenna vuokraemännän kanssa.. Oon normaalisti kiltti ja rehellinen ihminen mut tässä konkurssissa on sanottava, että jos tästä ei päästä sopuun, saatan luvata sille maksaa maanantaina pankkiin ja sitten vaan tylysti maksaa vähemmän. Ei helvetti oikeesti jotain järkeä tähän hommaan nyt. Eipä niillä oo mun yhteystietoja Suomeen, millä ne multa niitä rahoja jälkeenpäin peris.. Pitää nyt kattoa.

Tällasta tällä kertaa. Oon taas yritäny lukea sitä anestesiologiaa kun se kiinnostaa edes hiukkasen enemmän ku sisätaudit. Saattaa mennä jopa läpi. Sisätaudit tuskin menee.. En oikein ymmärrä mistä tää motivaationpuute tulee mutta just nyt ei oo oikein hyvä olo taistella sitä vastaankaan..

Oon vaan niin väsynyt tähän odottamiseen ja rahaongelmiin ja yllättäviin ongelmiin ja kaikkeen maholliseen..

Top 10

Parantumattomana internet-addiktina ja kotiinlähtöä odotellessa (tj tasan 3), listaan tänne top kympin asioista joita eniten kaipaan Suomessa ja joihin aion iskeä kiinni kuin sika limppuun kun palaan kolmen päivän päästä. Jos tämän listan olisi uskaltautunut tekemään aiemmin, olisin ehkä vain alkanut itkeä ja vaihtanut lentolipun aikaisempaan. Nyt luulisin sen olevan melkein turvallista.

1. Oma rakas.
Tämä tuskin tarvinnee selittelyjä.

2. Sauna
Kliseistä, mutta totta. Valitettavasti olen auttamatta sauna-addikti ja jos ikinä muutan pysyvästi ulkomaille, sinne on pakko saada jostain se sauna. Muuten ei elämästä tule mitään.

3. Oma suihku
Tämä saattaa kuulostaa oudolta, ellei tiedä meidän tämänhetkisestä suihkusta täällä Skotlandiassa. Täällä on nimittäin säädettävä suihku ja veden lämpötila just eikä melkein ennenkuin astuu kopperoon. Jos viaton suihkuuntuja nimittäin tahtoo vaikka hiukkasen viileämpää vettä ja liikauttaa lämpötilan säädintä millimetrin sadasosan, sataa niskaan jäätymispisteessä olevaa vettä ja sitten saadaan mukava kokemus avantouinnista skotlantilaisessa suihkukopissa. Jos taasen viluinen suomalaisparka saunan ja kylpyammeen puutteessa tahtoo hitusen lämpimämpää vettä, on vuorossa kiehuvan kuumaa sadetta josta kuumat lähteetkin olisivat ylpeitä. Eikä tässä vielä kaikki: onneksemme (?) suihkun lattiakaivo ei vedä (eikä sitä saa auki puhdistusta varten), joten suihkun lattialla lilluu koko toimituksen ajan mukavan lämmin 0,5-1,5cm kerros lämmintä vettä pitämässä varpaat lämpiminä..
Joo, mulla on ikävä meidän omaa suihkua.

4.6. Ruisleipä
Tämäkin on kliseistä, mutta ymmärtäkää ihmiset, että meidän suomen huushollissa ei syödä muuta leipää kuin Vaasan ruispaloja. Oikeasti ei. Jos jonkun toisen värinen/merkkinen/mallinen leipä eksyy sinne, se teloitetaan ja kieritetään öljyssä ja (höyhenissä?) hyvin nopeasti. Siispä ensimmäiset kaksi viikkoa skotlantilainen vaalea/hieman tummempi/kokojyväinen paahtoleipä oli mukavaa vaihtelua, mutta sitten se alkoi tympiä. Minä tarvitsen ruista. Nyt heti.

5.7. Karjalanpiirakat
Melkein ainut ruoka jota olen ulkomailla kaivannut niin kovin että olen itse vaivautunut tekemään. Mulla kulkee jopa mukana toimiva resepti, jolla saadaan paikassa kuin paikassa näitä ihania ruttuturpaleivoksia aikaiseksi kunhan jostain löytyy ruisjauhoja ja riisipuuroriisiä. Täällä ollessa en ole jaksanut väkertää: kunhan pääsen kotiin, syön näitä tuhansia.

6.4. Internet.
Oikeasti tämä kuuluisi ylemmäksi listalla, mutta en jaksa vaihtaa enää. Täällä on niiiiin kallista pitää väliaikaista internettiä, ja sitten pitää joka hetki kytätä ja tarkistella että paljonko on jäljellä ja voi ei, nyt en voi taas olla kauempaa että riittää loppukuuksi. Oi sitä onnea, kun pääsen Suomeen ja läväytän meidän laajakaistan auki ja pidän sitä 24/7 auki ihan vain siitä ilosta, että voin. Vaikken edes käyttäisi sitä. NII.

7.8. Tuoremaito
Täällä iskukuumennettu maito on halvempaa, eli se joka säilyy huoneenlämmössä avaamiseen asti. AINUT hyvä puoli siinä on se, että sitä voi ostaa litratolkulla kaappiin eikä tarvitse käydä kaupassa ikinä. Muita hyviä puolia siinä ei ole. Ja koska se on halvempaa, se on luonnollisesti sitä mitä miä täällä juon.. Ah miten tulen nauttimaan tuoremaidosta Suomessa..

8.9. Arki-iltaisin pitkään auki olevat kaupat
Kuka idiootti keksii laittaa kaupat kiinni neljältä arkipäivänä? Ja pitää niitä lauantaisin auki kahdeksaan? Skotlantilainen. Kiitos tästä. Varmasti kaikki kahdeksasta neljään asti töissä olevat eli suurin osa väestöstä rakastavat sitä tosiseikkaa, että kaupat ovat auki kahdeksasta neljään. Kiitos Suomi, joka osaa pitää ne auki vähän pidempään.

9.5. Subwayn työntekijät, jotka osaavat kysyä KAIKKI kohdat erikseen
Ehkä tämä tuntuu pieneltä asialta, mutta miua oikeasti vituttaa kun täällä ei osata kysyä kaikkea. Pitää ihan ITSE muistaa mainita että haluaa subinsa paistettuna, jos tahtoo sen siten saada. Ja jos haluaa saada suolaa tai pippuria tai oreganoa tai muuta ylimääräistä, sekin pitää muistaa itse. Kyllä elämä täällä skotlandiassa on vaikeaa!
Edit: kohtana 5. on ehdottomasti puhtaat kattilat ja pannut sekä ihanat terävät painavat ruokailuvälineet
Kävinpä tiskaamassa tässä välissä ja muistin tämän. Tässä talossa ei ole kukaan pessyt kattiloita eikä pannuja sataan vuoteen joten ne ovat pinttyneen likaisia, rasvaisia ja vanhoja eikä niissä ole teflonia. Vihaan niillä kokkaamista ja niiden pesemistä - odotan vain pääsyä Suomeen omien ihanien puhtaiden ja hyvien ruoanlaittovälineiden kimppuun. Kaipaan myös kovasti meidän laadukkaita kalliita teräviä ruokailuvälineitä näiden rimpuloiden sijaan.!

10. Ilma, joka edes joskus lämpenee kesäksi yli 20 asteen, eikä yleensä vaihtele kovasti päivän aikana
Täällähän sade saattaa iskeä ihan yllättäen. Aamulla katsot ikkunasta että onpas kaunis päivä eikä pilven pilveä, ja puolen tunnin päästä kun lähdet ulos läjähtää hirmuinen rankkasade niskaan. Ja kun perut kaikki ulkoilmasuunnitelmat ja päätät majoittua sisälle kaakaon ja leffan kera, alkaa aurinko paistaa. Ja silloin kun se paistaakin, ei se ainakaan lämmitä, vaikka pitäisi muka olla kesä. Haistakaa nyt jo.. Tahdon Suomen ilmaston. Ainakin silloin kun sataa niin sataa sitten koko päivän, ja jos paistaa niin siitä sateestakin varoitellaan isoilla pilvillä näkyvästi monta tuntia ennenkuin se läjäytetään niskaan. Ja kesällä aurinko joskus jopa lämmittää, kuten tänä viikonloppuna, jolloin en tietenkään itse ole Suomessa.

Kiitos nam. Tähän loppuun lisäys, että ihan aivan kohta ja juurikin pian menee lopullisesti hermo tähän touch padiin. Valitettavasti oikea hiiri on myös niin paskana, että oli vaikea valita kumpi vituttaa enemmän, ja päädyin ottamaan touch padin väliaikaisesti käyttöön. Vituttaa jo nyt. Eikö KENELLÄKÄÄN muulla touch pad hyppäytä hiirtä randomista kesken kirjoittamisen jonnekin aivan muualle vähintään joka toinen minuutti????!?

"When everything feels like the movies, yeah you bleed just to know you're alive.."

Viimeistä viedään. En oikein osaa olla. Tykkään saapumisesta, mutten lähtemisestä. Tykkään matkustamisesta. Aina matkalla jonnekin. Nyt junnaan vaan paikallaan ja odotan että vikat päivät kuluu, tahtoisin olla jo kotona tai sitten jäädä vielä tänne, enkä olla näin välitilassa.. Olen kai jotenkin koukussa siihen tunteeseen kun saapuu jonnekin uuteen, aloittaa uudelleen, alkaa opettelemaan asioita uudestaan. Kun ei vielä tiedä miten kaikki toimii, mistä saa mitäkin, mitä tulee tapahtumaan ja löytämään. Jonkun mielestä se olis ehkä pelottavaa, ja moni on kehunut mua kauhean rohkeaksi kun uskallan vaan ottaa ja lähteä tänne tietämättä mistään mitään etukäteen, mutta ollakseni rehellinen.. viimeiseen asti melkein pelkäsin, että tästä tulisi liian helppoa, kun kaikki puhuvat englantia, ja olin melkein helpottunut kun en ymmärtänytkään skottiaksenttia juuri nimeksikään. Luulen, että siitä asti kun repäisin itseni ensimmäisen kerran irti ja lähdin vapaapudotuksella Saksaan, miun äidinpuolen suvulta perityt levottomat jalat sai siivet, enkä tiedä milloin tälle tulee loppu, jos koskaan.

Tänään oli tällainen levoton päivä taas, niinkuin viimeiset päivät aina on. Pakkasin. Purin. Ei mahdu. Pakkasin uudelleen. Ei mahdu vieläkään. Purin. Siivosin. Sotkin uudelleen. Kämppis tuli auttamaan, pakkasin vielä kerran. Nyt mahtuu. Katsottuani pari tuntia sänkyä vasten makaavaa rinkkaa teki mieli joko purkaa se vielä kerran, ettei huone näyttäisi niin autiolta, tai heittää se selkään ja lähteä samantien. Istua kaksi päivää Edinburin lentokentällä odottamassa koneen lähtöä.

Pakkausoperaation jälkeen yritin tehdä kouluhommia. Aloitin viimeisen esseeni. Tiedän, se olisi pitänyt aloittaa viime viikolla. Tai kolmea viikkoa sitten. Tai oikeastaan ehkä maaliskuun lopussa. Mutta, noh.. tässä kävi taas näin. En päässyt alkua pidemmälle, koska aamulla heti herättyäni olin viimeistellyt edellisen esseeni ja lähettänyt sen opettajalle, ja jotenkin henkisesti tuntui siltä, että olen osani tänään tehnyt.. Nojoo, en tietenkään ole, mutta en saanut vakuutettua itseäni siitä, joten se siitä. Katsoin liikaa Greyn anatomian jaksoja, ne loppuvat kesken huomenna ja mitäs sitten? Yritin lukea ihaniin lääkäritenttien uusintoihin, jotka ovat viikon päästä perjantaina. Naistentautien lääkäritentti tietenkin meni läpi, mikäs siinä kun on motivaatiota, ja anestesia ja sisätaudit alittivat riman viheltäen mennessään. Nämä uusinnnat olisi tietystä syystä melkein pakko päästä läpi. Motivaatio silti 0. Luin anestesiaa. Pidin tauon. Luin lisää, ulkona. Aurinko meni pilveen. Katsoin Greytä. Yritin lukea lisää. Luovutin ja siirryin nettiin. Kävin syömässä, ja kun tulin takaisin, en muistanut mitään lukemastani. Yritin vielä vähän. Luovutin lopullisesti. Ehkä. Harkitsin rinkan uudelleenpakkaamista, tekemisen vuoksi.

Järkevän ei-kouluaiheisen tekemisen loputtua tuli se ikävä, mitä olen yrittänyt vältellä. Kotiin! Nyt heti! Aeeeerr.. Aloin kirjoittaa blogia, jottei tarvitsisi miettiä mitä seuraavaksi tekisi. En jaksaisi lähteä minnekään, en jaksaisi olla yksin. Haluaisin vain kotiin. Haluaisin vuorille. Haluaisin matkustaa aina vaan ikuisesti pysähtymättä, kyllästymättä, nähdä ja kokea ja haistaa ja maistaa kaiken, mitä tässä maailmassa on. I want to live life, never be cruel.. I want to live life, be good to you.

Ai niin, ja kävin muuten iltasella sanomassa heippoja mun lempparikukkulalle tuolla takapihalla. Kyllä miä sinne vielä palaan, huomenna, sunnuntaina, ehkä maanantainakin. Mutta pitää aloittaa hyvissä ajoin.. Aurinko oli laskemassa puiden ja vuorien taakse, ja heitteli vielä säteitään pitkin kukkulaa. Jänikset  Sidit juoksentelivat iloisesti ympäriinsä syömässä ruohoa ja pelästymässä miua. Kun pääsin kukkulan laelle, aurinko valaisi koko nurmialueen, ja tuuli.. kaikki oli niin kaunista, etten voinut kuin itkeä vähäsen, varsinkin kun vuoret olivat taas niin kauniit ja kutsuivat minua, ja tiesin, että kestää kauan, ennenkuin näen ne taas.. Nojailin puuhun ja pillitin, ja sitten tunsin itseni vähän tyhmäksi ja pyyhin nolona silmäni, ja kaikki jänikset Sidit katsoivat minua tyhmänä ja juoksivat pensaiden alle..
Sitten lähdin kotiinpäin ja tein yhdelle jänikselle Sidille karhunpalveluksen. Kuvittelin nimittäin taas olevani jossain elokuvassa :D (pikkusiskoani lainaten, "sun elämä on taas ihan ku jotain elokuvaa", välillä sitä ylpistyy ja luulee oikeasti olevansa elokuvassa.. niinkuin nyt..) Pensaikosta nimittäin kuului koiran haukuntaa, oli kuulunut jo jotain vartin. Lähdin kotiinpäin, mutta miun kotipolku vei ihan sen pusikon ohi, josta koiran haukunta kuului. Ensin meinasin kävellä ohi, mutta sitten uteliaana ihmisenä kiinnostuin tietenkin siitä mikä sitä koiraa niin haukututtaa ja missä sen omistaja on. Siinä sitten liehui toinenkin koira, vinttikoira, sen pusikon ympärillä ja vinkui.. Ja sen ensimmäisen koiran haukku kuulosti aika raivokkaalta ja epätoivoiselta.
 Kiertelin sitten puskaa ja yritin nähdä vilauksen siitä haukkujasta. Selvennykseksi siis, että se koko lähialue oli ihan täynnä vanhaa korkeaa heinää, satunnaisia piikkipuskia ja niiden raatoja sekä muutamia pieniä puita. Ensimmäien ajatukseni oli, että haukkujakoira olisi jotenkin jäänyt kiinni tai jumiin jonnekin, tai jopa sidottu jonnekin, joten yritin paikallistaa haukun lähteen. Kun pääsin tarpeeksi lähelle, huomasin että Haukun Lähde oli pieni mustavalkoinen koira, joka ei ollut kiinni missään, ei näyttänyt loukkaantuneelta ja oli muutenkin oikein liikkuvainen. Helpotuin ja meinasin jo lähteä kotiin, mutta sitten se koira alkoi liikkua ja kierrellä sitä ryteikköpusikkoa, jonka vieressä oltiin.
No, kiersin tietenkin pusikkoa itsekin ja ihmettelin että perhanaako se haukkuu ja missä sen omistaja on. Missä sen omistaja on. No, minua tuntemattomille ihmisille voin kertoa, että mun mielikuvitus laukkaa usein, ja kovaa, ja aika monesti se tulee hulluksi ja alkaa laukkoa pukitellen ja sekopäisenä. Niin kävi nytkin. Aloin kuvittelemaan, että ehkä se omistaja makaa siellä pusikossa ja sille on käynyt jotain, eivätkä ne koirat suostu jättämään sitä, ja yrittävät herättää sen haukulla? Joo, näin käy yleensä elokuvissa. Myönnettäköön, että joskus niin käy myös oikeassa elämässä, ei kuitenkaan mulle. Onneksi.
Kiertelin siis aikani niiden koirien kanssa pusikkoa, eikä siellä näkynyt ruumiita eikä haavoittuneita eikä yksinkertaisesta mitään, vaikka en ihan keskelle nähnytkään. Yhtäkkiä ne koira hävisivät sitten pusikon toiselle puolelle, ja hetken päästä tulivat ulos.. juosten täysiä jäniksen perässä.
Joo, se siitä haavoittuneesta omistajasta tai sidotusta koirasta :D Haukkuisin minäkin raivokkaasti jos jänis menis piiloon sellaseen piikkipuskaan etten pääse keskelle. Noiden koirien onneksi minä olin toisella puolen pusikkoa ja ne ovelat tajusivat mennä toiselle puolelle, niin että jänöparan oli pakko tulla ulos piilostaan.. Anteeksi, jänis. Onneksi se pääsi pakoon. Vinttikoira melkein sai sen kiinni, mutta sillä jackrusselilla ei ollut mitään mahiksia.

Että sellaista. Nyt mulla ei ole enää mitään kerrottavaa. Anteeksi ja kiitos niille jotka on kahlanneet koko tekstin läpi. Nyt kun loppui kerrottava, loppui myös tekosyy kirjoittaa tänne, joten pakko alkaa keksiä jotain muuta tekemistä.

Tai josko vaan menisi nukkumaan..

Viimeistä viedään

Noniin, viimeinen viikonloppu Skotlannissa pyörähtää käyntiin! Huomenna on paikallisten uusintatenttipäivä joten meillä ei ole luentoja, mikä tarkoittaa miulle tietenkin pitkää viikonloppua. Maanantaina on vielä aamusta puoleenpäivään luentoja jostain aivan turhasta ja sitten tapaan jonkun herra Tärkeän, joka allekirjoittaa miun vaihtopaperit ja kaiken maailman lippuset ja lappuset joilla todistan työskennelleeni hurjasti täällä ollessani ja jotka pitää sitten raahata mukana Suomeen ja kuljettaa kopioineen erinäisille tahoilla, ennenkuin voi saada vaihtoaikatukirahan loppuosan ja muutenkin vaihdon hyväksytyksi.

Huomenna ajattelin tehdä koepakkauksen jotta näen, kuinka iso osa tavaroista ei mahdu mukaan. Yksi essee olisi myös työn alla vielä, ja se olis kaiketi tehtävä loppuun ennen maanantaita. Muuten viikonloppuna ei oikein mitään järkevää tekemistä.. :S en kai oikein tajunnut miten vaikea tämä viimeinen viikonloppu voi olla. Pitänee käydä vielä kaikissa kivoissa näteissä paikoissa ja viettää vaikka laatuaikaa kämppisten kanssa viimeistä kertaa. Sununtaina on kaiketi siivottava ja pakattava ja noin, ja sitten elettävä vain ihan kiltisti ja siististi maanantai. Oli myös puhetta jostain Edinburin jazz-klubille menosta kavereiden kanssa maanantaina.. toivottavasti se tällä kertaa toteutuu, olis nimittäin maailman paras lopetus tälle reissulle. En tosin tiedä mitä ne siellä klubilla tykkäis miun rinkasta ja muusta.. :D

Nyt on varmaan paras alkaa viimeistelemään noita paperihommia ja muita että pääsee sitten valittamaan miten ei ole viikonloppuna mitään tekemistä..

There ain't no place like home

Jäljellä juurikin enää yksi viikko vaihtoa. Aika on hujahtanut hurjan nopeaan.. ja odotan kuitenkin kotiinpääsyä enemmän kuin olisin uskonutkaan. It'll be good to be home again!
Etukäteen ajattelin, että kolme kuukautta (=2½kk) on juuri sopiva aika vaihdolle, mutta uumoilin kuitenkin että mieli muuttuisi täällä ollessa. Täytyy myöntää, että kun ensimmäisen kerran tutustuin kunnolla yliopiston kampukseen, harmittelin tosissani etten jää pidemmäksi aikaa oppitunneille. Harmittaa myös se, että nyt kun olen viimein tutustunut ihmisiin ja löytänyt kavereita, onkin kohta jo aika lähteä. Mutta kuitenkin..

Ikävä kotiin on hirmuinen. En taida enää koskaan haluta lähteä näin kauaksi aikaa näin kauaksi rakkaastani. Suomesta itsestään en ikävöi kuin saunaa ja Sidiä, ja ehkä mökkeilyä, mutta Gioa! Voi itku miten vaikeaa on ollut viimeisinä viikkoina, kun ihan kohta pääsee kotiin ja tekisi mieli olla siellä jo. Jos saisin Gion tänne, jäisin mielelläni kesäksi tai kauemmaksikin aikaa. Muuttaisin jopa pysyvästi tänne! Lennättäisin Sidinkin tänne jahtaamaan lampaita.. Mutta nyt tekee vain hirmuisesti mieli kotiin.

Lisäksi tuntuu hiljalleen siltä, että Stirling on nähty. Onhan tämä kaunis pieni kaupunki, joo, ja maisemat on kivat ja vuorillekin on tullut kiipeiltyä useampaan kertaan ja noin. Ihmiset on ystävällisiä ja linna on hieno ja kaikkea. Mutta kun ei ole rahaaa matkustella ja nähdä vähän muutakin Skotlantia kuin tämä, niin on vain todettava että kyllä tämänkokoisessa kaupungissa kaksi ja puoli kuukautta on ihan tarpeeksi. Oikeasti.

Tää vaihto oli erittäin opettavainen kokemus ja ihan taatusti tarpeen minulle. Ammattiin liittyvien asioiden lisäksi olen oppinut melkoisesti elämästä yleensä, ylläripylläri, ja olen myös oppinut arvostamaan hurjasti miestäni ja yksinkertaisia asioita elämässä.. Noh, tällaista tää taas on kun yrittää kasvaa aikuiseksi. Nyt haaveilen taas hurjasti vauvasta, vaikka piti ihan hissukseen ensin käydä koulut loppuun ja muuta paskaa. Katsotaan kuinka tässä elämässä taas käy :D

Tällasta tänä iltana. Sen sijaan että viimeistelisin melkein valmiin potilascase-esseen valmiiks tai aloittaisin sen viimeisimmän pakollisen esseen tai vaikka edes lukisin lääkäriluentojen uusintatenttiin, kirjoitan blogia ja lueskelen äitiysblogeja ja luen kaikki iltalehden nettisivujen uutiset läpi ja muuta yhtä järkevää. Mutta olenkin tänään ollut supertarmokas ja pessyt kaikki petivaatteet ja 3/4 kaikista vaatteistani ja siivonnut puolet talosta ja tehnyt sen ensimmäisen esseen melkein valmiiksi.. joten kai tässä sallitaan pieni laiskottelu :)

Megapäivityspostaus

Näköjään kulunut iloisesti 18 päivää viime postauksesta. Syyhän on selvä: parempi puolisko tuli viimein käymään täällä ja harjoittelun kanssa on riittänyt hommia myöskin. Tässäpä pientä päivitystä:


Mr. Hurmaava tuli käymään kävelykeppiensä kanssa ja hylkäsi ne heti aluksi meidän eteisen komeroon. Ekat päivät me vaan löhöttiin, koska miä olin päivät harjottelussa ja tulin vasta iltapäiväksi kotia. Herra koitti sitten keksiä tekemistä päiviksi sillä lisäehdolla, että internetiä sai käyttää mahdollisimman vähän, koska se on niin pirun kallista ja sitä oli niin vähän jäljellä. Seurauksena oli hienoja taidekuvia kävelyretkiltä lähiympäristöön:

























Tahtoisin muuten huomauttaa, että bloggerilla on rajattoman vittumaista lisätä kuvia, joten en aio harrastaa sitä paljoakaan tästä eteenpäin.



Noh joka tapauksessa, tein ennen G:n tuloa ylimääräisiä päiviä harjoittelussa, ja tein niitä myös lähtönsä jälkeen, joten sain pari ylimääräistä vapaata niille kahdelle viikolle kun herra oli täällä.

Jatkuu 9.5

Aloitin postauksen viikko sitten enkä saanut sitä koskaan valmiiksi. Tässä pikapäivitystä:

Parempi puolisko oli täällä kaksi viikkoa. Tehtiin pe-ma kestävä retki Ylämaille: mentiin junalla Invernessiin, vuokrattiin auto, ajeltiin ympäri ylämaita ja tultiin takaisin Invernessiin, ja junalla kotiin. Reissu oli mahtava, ja saan siitä ehkä kirjoitettua oman postauksen joskus. Ehkä. Muutenkin oli ehkä parhaat kaksi viikkoa, oli ollut hirveä ikävä niin oli ihana vaan olla ja nähdä jne. Kyllä te tiiätte. Meidän piti käydä monessa paikassa mut olin aina päivät harjottelussa niin päädyttiin sitten vaan oleilemaan illat. Käytiin kyllä Ville Wallacen monumentilla, joka oli hieno, ja vikana päivänä pyörittiin ympäri Edinburghin keskustaa ja Gio tykästyi koko kaupunkiin myös aika paljon. Se oli myös hieno iltapäivä, ja oli aika haikeeta päästää mies takas Suomeen, vaikka itelläki oli enää pari viikkoa jälellä.

Sit oli 5 päivää väliä siitä kun Gio lähti ja Tiia tuli. Siinä välissä ehdin lopettaa haikein mielin mielenterveysnakkilaharjoittelut ja olla kirjoittamatta potilastehtävä-esseetä, eli painoin vaan hirveitä päiviä vikan viikon että sain korvattua ne ylimääräiset vapaat, ja sitten torstaina kun loppui harjoittelu niin Tiia tulikin vapuksi tänne! Meidän piti viettää vappua patonkien kanssa paikallisella kukkulalla, mutta satoi joten oltiin sisällä ja puhuttiin vaan paskaa. Muutenkin löysäiltiin koko ajan ja nukuttiin pitkään ja oltiin ja löllöiltiin. Käytiin kyllä kävellen vuorilla ja joka paikassa jne, mutta oli kiva kerrankin ottaa rennosti. Yhtenä iltana oltiin myös klubilla, ja vielä selvinpäin! Myös Tiian reissusta pitäis kirjoittaa oma postaus myöhemmin. Geil!

Sitten velipoika tuli käymään, ja Tiian oli tarkoitus lähteä seuraavana aamuna takas Bertsaan, mutta Islannin tulivuori oli vähän katellut sen lentoja ja tehnyt purkautumispäätöksiä, joten Tiia ei mennyt mihinkään. Mulla alkoi sitten luennot yliopistolla, mikä on myös huisin jännää ja josta myös pitäis tehä oma postaus myöhemmin, ja Tiia jäi tänne, joten me laitettiin leiri olkkariin ja punkattiin siellä, ja Jukka sai miun huoneen.

Lopulta Tiia pääs lähtemään kotiinsa perjantaina, ja sen jälkeen ollaan Jukan kans löysäilty ja oltu ja kateltu vähän maisemia ja tehty ostopäätöksiä myöskin, mutta aika vähän. Hankittiin myös memberhipit paikalliseen snookerclubiin! Parhautta.

Huomenna Jukka lähtee illasta Edinburghiin ja aamulla lentää takaisin Suomeen, ja sitte miulla on tasan viikko aikaa hoitaa kaikki asiani ja paperihommani täällä ja kaikki esseet silleen asiallisesti kuntoon että saan tarpeeks opintopisteitä kotosuomessa eikä tarttee maksaa kaikkia tukia takaisin. Mut enköhän miä onnistu ku on tiistai ja torstai study-päiviä siks ku näillä on uusintatenttejä, niin siinähän sitä aikaa on hoitaa asiat kuntoon.

Eli kohta pyörähtää vika viikko käyntiin täällä. Haikeita fiiliksiä, mutta toisaalta ihana palata Suomeen - mulla on koko ajan enemmän ikävä kotiin ja Gion luo, ja tuntuu myös siltä että Stirling alkaa pikkuhiljaa olla nähty. Jos ois rahaa matkustella muuallakin niin ois ok vielä jäädä, mutta nyt on vaan superkivaa tulla takas kotiin ja alkaa tekemään töitä ja höösäämään hääjuttuja ja muuta.

Tällasta päivitystä tällä kertaa, ehkä ens viikolla sit taas lisää.

Ilman mielenterveyttä ei ole terveyttä

Ajattelin tässä vapaapäivän kunniaksi tehdä pienen pikapäivityksen nykyisestä harkkapaikasta, mikäli ketään kiinnostaa.

Lueskelin aiempia postauksia ja ajatuksiani tulevasta "mielenterveysnakkilasta". Olen näköjään ollut sekä väärässä että oikeassa. Ihan oikeasti, paikkahan on näiden ihmisten KOTI, totta kai siellä työskennellään viikonloppuisinkin! Eihän mielenterveyskuntoutujaa voi jättää itsekseen viikonlopuksi.. Työvuorot jakautuu aamuun, iltaan ja yöhön, mutta käytännön syistä teen itse enimmäkseen aamua, ja mun työajatkin on vähän erikoiset koska kuljen sairaaloiden välisellä shuttle-bussilla töihin, ja joudun noudattamaan bussiaikatauluja.

Itse paikassa on tällä hetkellä 8 asukasta plus yksi valvonnan alainen joka asuu tuetussa asunnossa vähän matkan päässä. Kaikilla asukkailla on diagnoosina skitsofrenia, ja kaikilla on aika värikäs menneisyys.. Yksi on, kuten jo kerroinkin, sairastunut 13-vuotiaana ja jäänyt sille tasolle. Yksi on karannut Englantiin ja elänyt kaduilla alkoholisoituneena ja narkkarina, yksi on karannut Saksaan ja haettu takaisin CIA:n voimin tai jotain sellaista.. yksi on puukottanut isäänsä ja toinen yrittänyt monet kerrat itsemurhaa (täytyy myöntää että yrittäisin minäkin, jos päässäni kuuluisi jatkuvasti ääniä, jotka käskisivät minua vahingoittamaan itseäni ja tappamaan itseni..) Kuitenkin suurin osa on nyt aika tasaisessa vaiheessa ja kuntoutumassa, ja kaikki ovat ihmisinä aika mukavia ja yrittävät parhaansa toipuakseen.

Kokonaisuutena paikka on yllättävän mielenkiintoinen harjoittelupaikka. Ehkä vähän kasvun paikka myös. Meillä on myös hätähälyt, joita on kannettava jatkuvasti mukana. Kahdella lasketaan tällä hetkellä lääkitystä, joten odotellaan vaan että milloin napsahtaa ja alkaa tapahtua. Sitä karkailevaa tyttöä on vahdittava jatkuvasti ettei se lähde taas jonnekin ulkomaille. Elämä on päällisin puolin tasaisen rauhallista mutta pinnan alla kiehuu yhdellä jos toisellakin.. Tällaista täällä :)

Aurinkoa ja makaroonia

Hiphei!

Tiesinhän miä että mistä tässä vitutuksessa oli kysymys.. vapaapäivien puutteesta! Oon puurtanu uudessa paikassa viime keskiviikosta asti ja ainut vapaapäivä oli pääsiäissunnuntai. Kaikki vapaat illat on menneet esseen parissa. Ilmankos sitä alkaa olla ihan knackered ja scunnered ja kaikkea! Nyt kun tänään aurinko viimein paistoi, pääsin kotia ja tiesin että seuraavan kerran on töitä tiistaina, sain kupillisen makaroonia ja toisen teetä eteeni ja jalat nostettua ylös niin alkoi olo kummasti helpottaa. Nyt jos sais vielä tän päänsäryn pois niin kyllä olis nannaa.

Ja ylihuomenna mun rakas kultamurunen tulee tänne! Hirveet suunnitelmat jo minne kaikkialle hänet vien. Oon tehny myös extravuoroja töissä niin että saan yhden ylimääräisen vapaan kummallekin viikolle, ehdin siis olla ihanaiseni kanssa yli puolet kummastakin viikosta! Ensi viikonloppuna suunnataan Ylämaille Invernessiin, jossa on kaiketi pakko käydä pällistelemässä myös sitä kuuluisaa Loch Nessiä, ja jos vielä rahat riittäis siihen et tultais länsirannikon kautta takaisin niin omnomnom ja matkaan vaan.

Jotta tästä ei tulisi liian positiivissävyinen postaus, lisään hieman valitusta rahattoman ihmisen elämästä. Viime aikoina totaalinen varattomuus ja miinuksella eläminen on alkanut ketuttaa sen verran, että siinä missä muut postaa listoja viimeisimmistä hankinnoistaan, postaan minä listan asioista joita todella tarvitsisin ja joihin ei vain ole rahaa.

1. Kengät.
Todella, aivan todella tarvitsisin ensinnäkin uudet kävelykengät. Kävelen täällä joka paikkaan, väittäisinpä että kymmeniä maileja päivittäin, ja jalat alkavat oikeasti kärsiä kaksi vuotta sitten Berliinistä ostetuissa puhkirakastetuissa mustissa kengissä. Tarvitsisin siis kävelyyn kunnolliset, mutta myös nätit kengät. Halpikset eivät käy, koska ne hajoasivat tällä kävelyllä heti. Ja rahaa ei ole :S
Tarvitsisin myös uudet kesäsandaalit. Tämänhetkiset ovat kolme vuotta vanhat ja ostettu Jyväskylästä kirjoitusten jälkeen - myös puhkirakastetut. Olivat kalliiit mutta hyvinpalvelleet.
Juhlakengät olisivat myös hyvät. Tämänhetkiset on ostettu yläasteella, koska muistan käyttäneeni niitä kuoron esiintymisissä. Toimivat edelleen hyvin, mutta hieman nuhjuiset ovat kyllä..
Kertooko tämä jotain minusta? Se kertoo sen, että minulla ei ole kenkiä. Mitä se ei kerro on se, että olen ihminen joka rakastaisi kenkiä, jos rahaa olisi. Ostaisin kymmeniä ja taas kymmeniä kenkiä, jos nirsot jalkani löytäisivät hyvin istuvat kengät ja olisi vielä rahaa ostaa ne. Mutta kun ei..

2. Ruoka
Kyllä minulla ravintoon on rahaa, juuri ja juuri. Mutta ei kunnon ruokaan. Makaronia ei lasketa. Papuja ei lasketu. Riisiä ja pakastevihanneksia ei lasketa. Soijaa ei lasketa. Tarvitsen LIHAA, kunnon verisen pihvin ja tuoreita kasviksia! Tahdon kerrankin omistaa tarpeeksi rahaa voidakseni ostaa aineksia kunnon salaattiin ja paksuun pihviin. Jos saisin valita, tiputtaisin pastan ja perunat lähes täysin ruokavaliostani ja eläisin hedelmillä, jogurtilla, lihallakanallakalalla ja salaateilla.. Valitettavasti kaikki edellämainitut ovat liian kalliita meidän menuun useammin kuin kerran kuussa.

3. Vaatteita
Tavallisia vaatteita minulla on kohtuullisesti. Kauniita vaatteita melko vähän. Kaikki vaatteeni ovat käytännöllisiä, yhdisteltävissä ja ok normaaleja. Mutta haluaisin ostaa kauniita mekkoja! Boleroja! Hameita! Vöitä! Laukkuja! Okei.. näitä en oikeasti tarvitsisi muuten kuin mielenterveyden kannalta. Mutta tarvitsisin alusvaatteita. Pikkuhousuja, sukkia, ehkä rintsikoitakin. Ikinä ei tunnu liikenevän rahaa vaatteisiin. Tarvitsisin jotkut casual- tyyliset housut. Omistan tasan yhdet, ja töissä ei saa käyttää farkkuja, joten näillä mennään.. Tarvitsisin myös pari nättiä juhlamekkoa juhlatilaisuuksiin, joita onneksi osuu meikäläisen kohdalle harvoin.

Oh, ihan oikeasti tarvittavien asioiden määrä jäikin aika vähäiseksi, mutta niitä tarvitsisinkin sitten kipeästi. Kenkiä hennon ostaa aina joskus maksimissaan kerran vuoteen, kuten listasta näkyy, ja sinne listalle kuuluisi myös talvikengät, jotka ovat myös yläasteajoilta, mutta onneksi talvi on tältä vuodelta ohi, joten niitä kerkeää miettiä lähempänä ensi joulua. Myös terveellistä ja herkullista ruokaa tarvitsisin ihan oikeasti. Uskon että painokin putoaisi helpommin, jos olisi varaa vähentää hiilareiden ja rasvan määrää ja lisätä kanaa, kalaa, lihaa ja kasviksia ruokavalioon. Sehän on selvä.. mutta kun rahaa ei ole.

Ylläolevien lisäksi haluaisin mielelläni ja muka tarvitsisin ehkä uusia meikkejä, vaikka meikkaankin harvoin, koska nykyiset ovat ajalta Ennen Saksaa eli jotain kolmisen vuotta vanhoja. Sitten tarvitsisin uuden repun, mutta en suostu luopumaan vanhasta rakkaasta hengenpelastaja-repustani. Uusi sateenvarjo olisi tosi käytännöllinen Skotlannissa, uuden hiiren läppäriin tulen tarvitsemaan hyvinkin pian ja uusi kamera olisi tosi kiva, vaikka vanhakin toimii ihan ok vielä.

Mutta ne kengät.. ah..
postaanpa tänne huvikseni kuvia kengistä, joita ostaisin, jos olisi rahaa..

Riitasointuja, epävirettä

"Jos olisin puu, taipuisin ääntäsi vasten.."

Miä taivun täällä vähän kaikkien ääntä vasten. Jotenkin yksinäisyys iskee välillä vasten kasvoja niin rankasti, että puhun pyörryksiin kenet tahansa tielleni osuvan. Joskus siitä on hyötyäkin - tilitin harkkapaikassa mun heikkoa rahatilannetta ja nyt ne ruokkii miua ilmaseks ja kokkaa kilvan skotlantilaisia ruokia, jotta pääsisin maistelemaan mahdollisimman montaa kansallisherkkua.. Aikovat kuulemma palauttaa mut kymmeniä kiloja painavampana kotia :D

Muutenkin on taas vähän ankeat fiilikset. Tiesin haukkaavani aika ison palan päättäessäni hoitaa vaihdon, häitten järjestelyn ja kaiken muunkin yhtä aikaa, mutta silti välillä stressi painaa selkärankaa vinoon väärästä kohden. Suomen päässä kaikki on saanut jo tarpeekseen aiheesta meidän häät, joten touhuan täällä pakonomaisella vimmalla itsekseni kaikkia muka tärkeitä juttuja.
Vaihtoasiat vie myös oman aikansa, ei niinkään itse harjoittelu mutta kaikki joskus turhalta tuntuva oheissälä, kuten vaihtoraportin kirjoittelu ja typerät kirjalliset tehtävät. Kamppailen vielä sisätautien potilastehtävän parissa, koska olin ensimmäiset neljä viikkoa niin hukassa etten saanut aikaiseksi aloitettua sitä ajoissa. Onneksi loppusuora häämöttää, minkä jälkeen voinkin keskittyä pitämään päiväkirjaa mielenterveysharjoittelusta, jotta saan väännettyä asiallisen potilastehtävän myös siiitä parin viikon päästä.. Ajatuskin oksettaa. Kirjaimellisesti.
Sitten jaksan vielä huolehtia raha-asioista, lähinnä siitä ettei rahaa ole ja mistä sitä saisi, ja miten kesällä, mitä jos tienaan liikaa ja puolison tuet laskee ja mitä velkoja lähdettäis maksamaan ekana pois ja saadaanko edes mitään säästöön ja mites se verokortti.
Niin ja joudun ehkä puuhaamaan myös siirtohakemuksia pariin amk:hon heti tuossa toukokuussa kun tulen Suomeen, mutta niistä en jaksa vielä stressata kuin ihan wee bit ajatustasolla.
Ja suurin stressinaihe on tietenkin oma kultainen supermieheni joka aiheuttaa taas lisää harmaita hiuksia Suomen päässä, tahtomattaan tosin. Kunhan saan sen tänne niin hellin ja halin sen piloille enkä päästä takaisin Suomeen enää ikinä..... Hirvittävä ikävä. Ja järkyttävää miten vaikea olikin selvitä pääsiäisen yli kun soittelu Suomeen on niin kallista ja kaikki mun rakkaat oli Lapissa nettiyhteyksien ulottumattomissa. Tuskaa ja kyyneliä..

Jaksanpa myös vainoharhailla ja stressata kaikista maailman pahoista asioista, joita voi tapahtua. Kuulemma mun harjoittelupaikkaan murtautui pari vuotta sitten illalla joku huumehörhö joka raiskasi toisen yöhoitajan ja yhden naispuolisen potilaan pahasti sekä varasti ison kasan lääkkeitä. Nyt meikäläinen kiittää ohjaajaa siitä että mun iltavuorot on laskettu minimiin, sekä tarkistelee hysteerisesti asunnon molempien ovien lukkoja tasaisin väliajoin ja harkitsee oman ovensa lukittuna pitämistä muulloinkin kuin yöllä (sänkyhän on puolen metrin päässä ovesta, joten jos jostain kuuluisi pelottavaa meteliä, ehtisin mainiosti lukitsemaan oven noin puolessatoista sekunnissa..)... Viime yönä en saanut oikein nukuttua kun toinen toistaan karmivampia mielikuvia kaikista maailman pahoista asioista vyöryi mieleen, alkaen siitä että mitä jos joku ryöstää kämppiksen matkalla kotiin tai vaanii takapihalla ja kolkkaa ja raiskaa sen ja tulee asuntoon avaimilla, ja loppua ei oikein ollutkaan, jossain vaiheessa taisin rauhoittua hetkeksi niin että ehdin nukahtaa. Hetken jo mietin että millä helvetillä tämän saa loppumaan ja yritin miettiä mitä me sanotaan harjoittelussa pakkomielteisille, että ajattele jotain muuta, mutta eihän se auttanut. Joko alkaa seura tehdä kaltaisekseen?

Oikeasti tarvitsen vain vähän sosiaalista elämää, pari kunnollista vapaapäivää ilman stressiä typeristä paperitöistä, yhden tai kaksi kylmää siideriä ja kunnon juttuseuraa, mielellään oman rakkaan niin että voisi siinä samalla vähän haliakin ja saada helpotusta tähän toisen ihmisen kosketuksen tarpeeseen, jonka kokee aina uudelleen ja uudelleen ollessaan kauemmin yksin.. Ja joka aina pistää miettimään, miten kipeästi kosketuksen tarpeessa olisivat kaikki yksin elävät, kaikki surulliset vanhukset vanhainkodeissa, pitkäaikaissairaat osastoilla, kaikki ne joilla ei ole ketään..
Itse yritän koskettaa mahdollisimman paljon työssäni. Halata, ottaa kädestä, edes laittaa käden olkapäälle tai kädelle. Usein se merkitsee todella paljon enemmän kuin tajuavatkaan ne, joilla on joku tärkeä ihminen elämässään. Joku jota koskettaa, ja joka koskettaa.

Apuva!

Kertokaa joku mistä nuo kommentit näkis suoraan? Ettei tarvi kahlata joka vitin tekstiä läpi nähdäkseen onko joku kommentoinut..

What if there was no time?

Voi vittu nyt menee hermot bloggeriin. Kirjoitin just helvetin pitkän päivityksen viime viikon tapahtumista ja blogger ei halunnut tallentaa sitä. Kiitos nam. Nyt viimestään alan olla tosi knackered ja scunnered eli ihan vitun fed up. EN jaksa kirjoittaa uudestaan, olkaa ilman, sikäli kun joku näitä koskaan lukee. Tässä pikaversio:

Häähumua viikonloppu täynnä. Parempi puolisko hermostui lopulta, nyt häät pannassa. Kutsujen tekstit ja saatekirjeet valmiit+ tulostettu ja kutsut lähtee ensi viikolla, sitten odotellaan vastauksia. Hääkampaus varattu Peicco&Lumicci- nimisestä paikasta, kokemuksia liikkeestä kiitos! Nyt olen kurkkuani myöten koko häähommaa ja lueskelen vain häämessuilta saamaani skottien hääraamattua (älypaksu häälehti joka kattaa käytännössä kaiken), koska sillä ei oo minkäänlaista kosketuspintaa meidän häihin eli aivot lepää.

Uusi harkkapaikka, kävin tutustumassa maantaina, aloitin keskiviikkona. Kiva ohjaaja, ihana henkilökunta, ok asukkaat, useimmilla skitsofrenia. Ekan iltavuoron jälkeen missasin kaksi viimeistä bussia, koska ne ei koskaan tullut, joten lähdin sitten seikkailemaan vieraan kaupungin keskustaan etsimään rautatieasemaa. Löytyi, odottelin vikaa junaa tunnin, tuli myöhässä, en saanut ostettua lippua, pääsin tuurilla ilman koska oman aseman lippuautomaatti rikki. Teen tästä episodista joskus paremman päivityksen kun jaksan. Edellisen harkan essee vielä tekemättä. Pitkäperjantai ja pääsiäismaanantai töitä, sunnuntai vapaa mutta pyhitetty esseelle ja vuokraemännän vierailulle :P

Kyllä, tuo oli pikapäivitys. Nyt varsinaiseen marmatukseen.

Mua vaivaa taas joku koti-ikävä/rakas-ikävä/saamattomuustauti/väsymys, tai ehkä nuo kaikki. Ei huvita tehdä mitään.. Kotiinpäästyäni vaivauduin sen verran että laitoin pyykkiä pyörimään. Pakollisten naamakirjapäivitysten jälkeen kuuntelin vaan musiikkia ja makasin sängyssä, ja olikin aika iso kynnys lähteä hakemaan pyykit kylmästä keittiöstä. Ripustin ne telineineen omaan huoneeseeni, koska se on tällä hetkellä talon ainut lämmin paikka. Tietenkään pesukone ei pessyt pikkareita kunnolla vaan ne on ällöt. En tiedä mitä tekisin tälle, energia ei riittäis asian ajattelemiseen. Ja kyllä, nukuin 9 tuntia viime yönä.

Mulla on ihan hirveä ikävä rakasta Latte macchiattoani, varsinkin nyt kun se on Lapissa ja tiedän etten voi jutella sille netissä milloin haluan, tai edes koskaan, vähääkään. Pappalassa kun on tietokone mutta ei nettiyhteyttä, mitäs pappa sillä. Ikävä myös Lappiin, epistä että kaikki muut pääsee. Tahtoisin laskettelemaan ja lumeen ja kaikkea :( Noh, onneksi miekkonen edes tulee tänne viikon päästä, käydään hakemassa se Edinburista kämppiksen poikaystävän autolla. Onneks on ihana kämppis, luojalle kiitos siitä! Nyt en jaksaisi mitään ällötystä.

Jotenkin on vaan energia loppu. Fyysisesti kyllä jaksais mutta tää asia on mind over matter, pää ei kestä. Pitäis tehdä sitä kouluesseetä mutta en saa uskoteltua edes itselleni että koskisin koko asiaan ennen sunnuntaita. Tänään iski myös vakava rahapula, kun nostin rahaa tämän kuun vuokraan (syy vuokraemännän vierailulle) ja tajusin että tili tyhjeni melkein tyhjäksi, koska nostin puntia mutta euroina tililtä lähteekin enemmän.. Plus pankin omat veloitukset nostosta.. En tiedä yhtään mistä taion rahaa ruokaan tai ensi kuun vuokraan. Laskuihin mulla on £80, toivottavasti se riittää, niidenkään tarkka määrä ei oo vielä selvinnyt.. Oon yrittäny säästää ja on mulla sentään nyt ruokaa niin ettei pitäis tarvita kaupassakäyntiä ennen herra G:n tuloa, mutta se syö kyllä sen verran enempi kuin minä että sitten on viimeistään mentävä.. opiskelijan elämä on joskus niin paskaa.

Tämän hetken suosikkibiisi on Coldplayn What if, joka kertookin kaikille laulun tietäville kaiken tarpeellisen myös viimeaikaisista fiiliksistä. Lisättäköön, etten voi kuunnella sitä enää bussimatkoilla ja odotteluaikoina, koska menin pesemään mp3-soittimeni työvaatteiden mukana ja kyllä, kokeilin toimiiko se, ja nythän se ei siis enää toimi. Paska juttu. Biisi siis soi päässä 24/7, nyt opettelin sanat ulkoa jotta en tulis hulluks kun en voi kuunnella sitä, niin ainakin voin laulaa hiljaa tai vaikka vähän kovempaakin.

Tuosta biisistä tuli myös mieleen mietteitä siitä nykyisestä harkkapaikasta.. Se on siis mielenterveyskuntoutujien kodinomainen asuinpaikka, tarkoituksena olla viimeinen askel ennen normaalielämää. Siellä opetellaan ihan tavallista elämää, opetellaan tietämään oma lääkitys ja ottamaan se ajallaan, suunnittelemaan rahankäyttöä, kokkaamaan itse, jopa niin pieniä asioita kuin nousemaan aamulla sängystä, pukeutumaan itse ja huolehtimaan hlökohtaisesta hygieniasta. Suurimmalla osalla asukkaista on diagnoosina skitsofrenia.. Yksi asukkaista pääsee muuttamaan omaan kotiinsa ensi viikolla, muilla sellainen on jossain kaukana tulevaisuudessa. Tänään sitten kuulin, että eräs tyttö, joka on ollut aika takertuva muhun ja muutenkin jotenkin.. omituinen, vielä normaalia skitsoakin omituisempi, on sairastunut skitsofreniaan 13-vuotiaana, eivätkä hänen aivot ole kehittyneet sen jälkeen juurikaan ollenkaan. Tyttö on siis nyt 26 ja edelleen teinin tasolla, minkä lisäksi lääkitys aiheuttaa hätäisyyttä ja sössötystä..
Itse jotenkin koen nämä tällaiset jutut koskettavina. Jotenkin tuo What if nyt sitten linkittyi näihin ajatuksiin, tai toi niitä esiin, kun siinä puhutaan näistä samoista aiheista.. ja mietitään, että "what if there was no time, no reason or rhyme?" Asioita, jotka tavalliselle ihmiselle on usein vaikeita, mutta ei ylitsepääsemättömiä.. kuten kolmas säkeistö: "every step that you take could be your biggest mistake. It could bend or it could break, but that's the risk that you take.." Tavallisellekin tallaajalle tuo on aika asia mietittäväksi, välillä, mutta mielenterveysongelmiin sairastuneelle se voi olla ylivoimainen. Sitä yhtäkään askelta ei voi ottaa, koska jos se osoittautuu isoksi virheeksi, siitä ei ehkä pääse yli ollenkaan - se voi olla tappavaa. Tavallinen ihminen yrittää, erehtyy ja yrittää uudelleen, kaatuu ja nousee, kokeilee ja oppii. Mieleltään sairas ei uskalla yrittääkään, ja jos yrittääkin ja kaatuu, se voi olla siinä. Siihen sitten jäädään vaan makaamaan ja odotetaan että joku ajaa yli..

Kuvassa jonkun vihanhallintakeinoja naapurikadulla. Joku pieni lipasto palasina plus tuhottomasti ikkunalasia. Jos vilkaisee ylös, huomaa että ylimmän kerroksen yläikkuna on rikki ja peitetty jollain muovilla.. Miksi lienee pitänytkin viskata lipasto ikkunan läpi? Etenkin tuo miesten shampoo (pieni sininen pullo oikealla) oli aika curious yksityiskohta, oliskohan tässä ollut joku ihmissuhderiita kyseessä..

Yhteenvetona noista pohdinnoista ja mun synkeistä fiiliksistä oli ehkä vain se, että mietityttää mitkä kaikki asiat altistaa tuollaiselle, ja miten sitä on itse säilynyt ja kuinka säilyisi vastedeskin suht tervejärkisenä.. Miten tällainen normaali minä ymmärtääkin hiljentää tahtia, kuunnella musiikkia, hellittää vähän, avautua blogiin? Päästä mieltä painavien asioiden yli, eikä antaa niiden ottaaa valtaa.. Tänään tuntuu tältä, mutta huominen on ehkä jo parempi.